Tervetuloa uudelle kotisivulleni

Kuten moni jo varmasti tietääkin, kirjoittaminen Minttu Hukan kanssa pidettyyn yhteisblogiin ”Oona Kettunen & Minttu Hukka” päättyi jonkin aikaa sitten, kun Minttu julkaisi oman bloginsa. Vanhat jutut ovat kuitenkin yhä kiinnostuneiden luettavissa http://kettunenhukka.blogspot.com/ . Myös minun oli tarkoitus julkaista sivustoni huomattavasti aiemmin, mutta tuntui huonolta idealta julkaista juoksublogi tilanteessa, jossa en voinut juosta.

Sitten vähän siitä, missä mennään nyt. Koska edellisistä kuulumisista vanhan blogin puolella on vierähtänyt jo kuukausia, täytynee palata vähän ajassa taakse päin. Varoituksena, että tarina on pitkä. Lue, jos jaksat 😉

Tänä vuonna juhannusviikonloppu oli kaikkea muuta kuin positiivinen. Kantapääni kipeytyi Euroopan joukkuemestaruuskilpailuissa. Taistelin kuitenkin 5000m kisan loppuun kipuja ja hellettä vastaan, tosin todella surkealla lopputuloksella. Myöhemmin magneettikuvat paljastivat kipujen syyksi kantaluun rasitusmurtuman ja kausi katkesi ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan.

Hetken murehdittuani ja kahden viikon pakkolevon jälkeen, aloin kuitenkin harjoitella hyvällä motivaatiolla. En todellakaan tykkää vesijuoksusta tai pyöräilystä, mutta halu olla paras on korvaavien treenimuotojen tylsyyttä vahvempi. Vamma parani hyvin ja pääsin odotusten mukaisesti aloittamaan juoksuharjoittelun. Tai eipä sitä voinut ehkä juoksemiseksi alussa kutsua. Pitkän tauon jälkeen on aina yllättävän vaikea aloittaa. Hermostus ei toimi, jalat menevät mihin sattuu ja lihaksisto on kovilla jo ennen ensimmäisen minuutin täyttymistä. Ensimmäisen lenkin tunne on ehkä itse koettava ennen kuin sen voi kunnolla ymmärtää.

Olin kuitenkin innoissani. Juoksu vain on jotain, mitä rakastan. Samaa hyvänolon tunnetta en voi muilla lajeilla saavuttaa, mikä onkin ehkä se suurin syy lajivalintaani. Lisäksi valmennusrintamalla tapahtui uudistuksia, kun Jukka Keskisalo tuli mukaan äitini rinnalle. Ja, kun juoksukin kulki päivä päivältä paremmin, olin kaikin puolin hyvillä mielin.

Sitten, vajaat neljä viikkoa juoksuluvasta, tuli se flunssa, joka vain kesti ja kesti. Viikossa oireet kuitenkin helpottivat sille tasolle, että luulin voivani aloittaa kevyen harjoittelun. Se olikin jälkikäteen ajateltuna hyvinkin kohtalokas luulo. Akillesjänne tulehtui heti toisella kevyellä lenkillä ja tyhmyyttäni en ottanut hommaa heti vakavasti vaan vedin pari lenkkiä lisää. Sitten Jukka pisti (onneksi) juoksut seis ennen tulehduksen varsinaista kroonistumista ja kiinnikkeiden muodostumista.

Todennäköisesti kroppa oli taudin jäljiltä vielä tulehdustilassa, jossa myös jänteet ja nivelet olivat tulehdusherkkiä. Muuta syytä en keksi, miksi jänne olisi kipeytynyt niin pienestä. Liika harjoittelu ei ainakaan pakkolevon jälkeen ollut syynä. Tosin liikakin on suhteellinen käsite ja pitäisi suhteuttaa olosuhteisiin. No ainakin opin, että flunssan jälkeen on oltava vieläkin varovaisempi!

Vaikka jännetulehdusta ei missään vaiheessa todettu kroonistuneeksi, ei se ottanut parantuakseen. Vaikka lepuutin jännettä useampaankin otteeseen niin kauan (viikon ja välillä kaksi), että asiantuntijatkin totesivat sen terveeksi, oli jo lyhyenkin lenkin seurauksena uusi ärtyminen. Sitten tuli aika lähteä korkeanpaikan leirille St Moriziin eikä jänne ollut vieläkään kunnossa. Lääkärin arvion mukaan leirin ensimmäiset puolitoista viikkoa pyöräillen ja vesijuosten piti riittää. Ei riittänyt. Aloin olla jo lievästi sanoen epätoivoinen, koska ajan piti olla vammaan ainut tai ainakin paras hoito eikä mitään tapahtunut.

Lopulta, noin kolmen viikon leireilyn jälkeen kokeilin eikä jänne ärtynyt. Ei myöskään seuraavalla lenkillä eikä yhdelläkään sen jälkeen. Juoksutauko (kokeilulenkkejä lukuun ottamatta) venyi lähes kahteen kuukauteen eikä juoksun aloittaminen tosiaan ole taaskaan helppoa. Kun normaaliin tahmeuteen lisätään vielä korkean ilmanalan mukanaan tuomat rasitukset, tuntuu kuin en jaksaisi juosta ollenkaan. Tärkeintä on kuitenkin, että jänne on nyt kunnossa ja että homma menee kokoajan eteen päin.

Palaan huomenna Suomeen. Lähiviikot kertovat paljon siitä, veikö korkeanpaikan leiri kuntoa hyvään vai huonoon suuntaan. Alkuperäisenä tarkoituksena oli testata vielä kerran korkeanpaikanharjoittelua ennen kuin uskallan ottaa riskin ennen kisakautta keväällä. Homma meni vamman vuoksi lievästi sanottuna pieneen, mutta toivottavasti tästä oli nyt edes jotain hyötyä, vaikka juoksut viiteen alle kymmenen kilometrin lenkkiin jäivätkin.

Ei siis ole ollut helppoa. Uusi vamma vasta muutaman viikon juoksuharjoittelun jälkeen oli henkisesti tosi rankka paikka. Kuin veisi tikarin lapselta, mutta vielä paljon pahempi. Positiivisen mielen ylläpito on ollut ajoittain mahdottomuus. En kuitenkaan ole lakannut uskomasta itseeni. Moni muu varmasti on, mutta niin kauan kuin itse uskon mahdollisuuksiini, minulla on motivaatiota yrittää täysillä. Vastoinkäymisiä on ollut viimeaikoina enemmän kuin tarpeeksi mutta kesään on vielä aikaa. Ensi kesänä juoksen kovempaa kuin koskaan. Seuraavana vielä kovempaa ja niin edelleen. Ainakin se on hyvä lähtökohta.

• Oona

• 

  Kivat vesijuoksumaisemat…