Helteinen heinäkuu

Heinäkuu on kulunut pääosin positiivisissa merkeissä. Harjoittelu on sujunut hyvin, joskin paha epäonnistuminen viimeviikkoisissa Kalevan Kisoissa painaa edelleen mieltä.

Heinäkuu alkoi miellyttävällä yhteydenotolla, kun Lempäälän Kisasta tiedusteltiin kiinnostuksestani hiihtää seuran viestijoukkueessa. Viestit ovat olleet itselleni aina mukava yhteisöllinen lisä yksilöurheilijan arkeen eikä minun tarvinutkaan pitkään miettiä halusinko liittyä osaksi LeKin kovaa naisjoukkuetta. Vaikka Aikku ei enää satsaakaan täysillä kilpahiihtoon, on mahtava juttu, että hän on yhä mukana kuvioissa perheensä ja töidensä asettamissa rajoissa. Lisäksi uskon, että kaikissa joukkueen nuoremmissa hiihtäjissä on vielä paljon kehityspotentiaalia jäljellä. Siistiä päästä tekemään töitä yhdessä esikuvan, pitkäaikaisen ystävän (ja kilpakumppanin) sekä parin itselleni aiemmin vieraamman huipputyypin kanssa 🙂

IMG_9320

Pari viikkoa takaperin juoksin ensimmäisen kilpailuni yli vuoteen. Kyseessä oli 10km maantiekilpailu (Kymijoki-kymppi), jossa juoksin hieman huonolla vauhdinjaolla naisten uudeksi reittiennätykseksi ajan 36:52. Olin itse juoksuuni varsin tyytyväinen huomioiden, että olen helmikuussa alkaneen lonkkavaivan vuoksi pystynyt juoksemaan vain pari kertaa viikossa ja kovia juoksuharjoituksia oli ennen kilpailua alla vasta kolme. Päätin ilmoittautua Kalevan Kisojen 10000 metrille siinä uskossa, että olisin parin hyvän harjoituksen jälkeen ja rata jalkojen alla pystynyt onnistuessani parantamaan aikaani vähintään puolisen minuuttia.

36898433_397790237396430_7910857171095519232_n.jpg

Ongelmat valkenivat minulle kuitenkin myöhemmin kisaviikolla. Pohkeet olivat krampanneet kympin päätteeksi ja kolmesta juoksuttomasta päivästä huolimatta tekivät saman tempun seuraavassa treenissä jo alkuverryttelyn aikana. Sama toistui myös seuraavassa juoksuharjoituksessa ja näin ollen valmistavat treenini Kalevan kisoihin menivät enemmän kuin pilalle. Useammalla hieroja- / fysioterapiakäynnillä pohkeet saatiin sellaiseen kuntoon, että niillä oli mahdollista juosta Kalevan Kisat läpi (kiitos siitä huollolle!), mutta kovien käsittelyiden jälkeen jalat eivät todellakaan olleet parhaimmillaan vaan nilkat lähinnä roikkuivat täysin tonuksettomien pohkeiden päässä. Huonot jalat ja hellesää olisi pitänyt huomioida alkuvauhdissa, mutta siitä huolimatta lähdin liikkeelle kuin minulla olisi ollut hyväkin päivä. Lopputuloksena oli oletetusti hyytyminen ja paljon huonompi aika kuin etukäteen oletin. Eihän se ehkä ollut fiksua lähteä kisaamaan ratakympille pohkeet jo valmiiksi sökönä, mutta kaikesta huolimatta oli kiva olla kolmen vuoden tauon jälkeen Kalevan Kisojen viivalla. Lisäksi olen ylpeä siitä, että taistelin maaliin vaikeuksista huolimatta. 9. on kuitenkin parempi kuin DNF.

37415440_10217134859823561_4658430372302815232_n

Jyväskylästä matka jatkui Vuokattiin, jossa olen parin kevyen päivän jälkeen harjoitellut hyvissä olosuhteissa valmentajani Jyrki Uotilan opastuksella (en siis Mikko Virtasen, kuten tv-lähetyksessä sanottiin!). Pahin Kalevan Kisa -harmitus alkaa olla jo takana päin ja kunnonrakennus kohti talvea pettymyksen sisuunnuttamana hyvässä vauhdissa.

  • Oona

 

Kuvat: Antero Korhonen (LeKi), Liikuntaseura JPS-75 ja Tero Siivola

Uusi alku

Blogi on jälleen elänyt vajaan vuoden verran hiljaiseloaan, mutta nyt lienee taas aika hiukan avata kuulumisiani. Viime kesä päättyi jalkaterän rasitusosteopatian (murtuman esiaste) jälkeen positiivisesti triathlonin SM-kultaan syyskuussa. Sen jälkeen olo oli kuitenkin varsin sekava. En ollut pystynyt neljään vuoteen harjoittelemaan saati kilpailemaan, kuten juoksijat enkä tiennyt pystyisinkö ylipäätään enää koskaan harjoittelemaan siten, että voisin tavoitella itseäni motivoivia juoksutuloksia. Juoksijat kuitenkin tehdään juoksemalla ja omia ennätyksiä saati kansainvälisiä kenttiä on vaikea tavoitella, jos jalat hajoavat jo selkeästi alle 100km viikkokilometreillä.

En siis tiennyt mitä halusin, joten päätin antaa itselleni vuoden aikaa päättää. Halu kilpaurheilla ja pyrkiä takaisin kansainväliselle tasolle oli yhä vahva, mutta tarvitsin aikaa miettiä, missä lajissa haluaisin vielä yrittää. Niinpä lähinnä kilpakuntoilin ja harjoittelin juoksua, hiihtoa ja triathlonia melkoisena sekametelisoppana. Talven sairastelukierteeseen yhdistettynä sekametelisoppa ei odotetusti tuottanut kovinkaan hyvää tulosta, mutta tärkein kuitenkin tapahtui. Keväällä tiesin, mitä haluan ja olin motivoitunut tekemään täysillä töitä tavoitteideni eteen.

Päätösentekoa helpotti helmikuussa ilmaantunut lonkkavaiva, joka edelleen hieman haittaa menoa. Vaiva esti minua pitkään juoksemasta, mutta sen aikana huomasin nauttivani hiihtolenkeistä enemmän kuin harjoittelusta pitkään aikaan. Lisäksi tuntui huomattavasti motivoivammalta aloittaa keväinen kunnonrakennus kohti seuraavaa talvea kuin kohdata viides peräkkäinen vamman vuoksi pilaantuva kesän juoksukausi.

Toukokuun alusta lähtien olen siis harjoitellut hiihdon ehdoilla ensimmäistä kertaa elämässäni. Se ei tarkoita, ettenkö enää koskaan kilpailisi juoksussa tai triathlonissa, vaan hyvin todennäköisesti kilpailen molemmissa tänäkin kesänä. Harjoitukselliset tavoitteeni on kuitenkin siirretty kohti talvea. Lähtötilanne kevätkunnon puolesta ei todellakaan ollut hyvä, mutta parissa kuukaudessa tultu isoin harppauksin eteenpäin monella osa-alueella. Lisäksi tavoitteiden kirkastuminen on vaikuttanut mielialaan erittäin positiivisesti ja rehellisesti sanoen en edes muista, milloin olisin nauttinut harjoittelusta yhtä paljon kuin olen tänä kesänä nauttinut.

Pieniä vastoinkäymisiä (olkapään sijoiltaanmeno) lukuun ottamatta peruskuntokauden harjoittelu on sujunut hyvin ja monipuolisissa merkeissä.