Mikä tekee urheilijan hulluksi?

Pettymykset ja vastoinkäymiset kuuluvat kilpaurheiluun eikä kukaan voi niiltä täysin välttyä. Usein ne saattavat myös opettaa jotain, saada onnistumiset tuntumaan entistäkin paremminlta tai jopa tuoda lisää iloa vamman jälkeiseen  harjoitteluun. Kukaan ei kuitenkaan ole kone, joka kestäisi vastainkäymisiä loputtomiin vaan ennenpitkää ne vievät tilanteeseen, jossa keikutaan jossain hulluuden, masennuksen ja epätoivon välimaastossa.

Yksittäinen vamma on usein urheilijalle iso shokki, etenkin jos se edellyttää pitkää poissaoloa oman urheilulajin parista. Vielä pahemmalta tuntuu, jos vamma tulee ennen kauden päätavoitetta ja kaikki vuoden tai jopa vuosien aikana työ tuntuu valuvan hukkaan. Selkeä syy kivuille ja siihen annettava pitkä paranemisennuste järkyttävät. Pahimmasta olotilasta kuitenkin pääsee yleensä suht helposti yli asettamalla uudet tavoitteet sekä tekemällä suunnitelman, jonka avulla samalta ongelmalta vältytään jatkossa ja uusien tavoitteiden saavuttaminen mahdollistuu.

Joskus ja valitettavan usein käy kuitenkin niin, että vaikka luulee tehneensä parhaansa vammojen välttämiseksi, ei mene pitkäänkään, kun tielle astuu uusia esteitä. Vaikka se epäreilulta tuntuukin, yksi vamma johtaa usein kierteeseen urheilijan varovaisuudesta huolimatta. Kun tämä kierre jatkuu usean, usean vamman verran ja vuodet kuluvat, alkaa urheilijan omakin usko ehjänä pysymisen mahdollisuuksiin olla jo koetuksella. Jos kuitenkin tahtoo vielä yrittää, on tuo usko pystyttävä säilyttämään. On keksittävä yhä uusia tapoja, millä vammakierteestä vihdoin voisi päästä ulos.

Vaikka jatkuvat vammat turhauttavat ja aiheuttavat toistuvaa mielipahaa, on yksi asia, joka tekee niistä vieläkin pahempia: epätietoisuus. Epätietoisuus, joka estää asettamasta uusia tavoitteita ja laatimasta uusia suunnitelmia. Epätietoisuus, jonka vuoksi urheilija ei voi käyttää tärkeimpiä selviytymiskeinojaan vastoinkäymisten lyömiseksi henkisellä tasolla. Ilman selkeää syytä kivuille on mahdotonta saada selkeää paranemisennustetta ja sitä kautta erittäin vaikea tähdätä yhtään mihinkään.

Olen ollut 2,5 vuotta jatkuvassa vammakierteessä. Kevään 2014 jälkeen olen voinut harjoitella normaalisti yhteenlaskien noin puolen vuoden ajan. Kaikki muu harjoittelu on ollut joko täysin korvaavien parissa tai juoksun sisäänajoa tehden kuitenkin enimmäkseen korvaavia. Takanani on vaikein vuosi ikinä, mutta siltikään en ole kertaakaan ollut henkisesti niin kovilla kuin nyt. Kaikki murtui taas juuri, kun luulin löytäneeni keinot pysyä ehjänä ja kaikista vaikeuksista huolimatta pääsin vireeseen, jolla uskoin EM- ja Olympiarajan vielä murtuvan ajallaan. Koskaan en päässyt tuota virettä näyttämään.

Nyt tilanne on kuitenkin erilainen. Minulla ei magneettikuvan mukaan pitäisi olla mitään vakavaa. Ensimmäisen diagnoosin mukaan juoksemisen Kuortaneen eliittikisoissa piti olla mahdollista. Ei ollut. Suuntaisin katseeni Kalevan kisoihin ja koviin tuloksiin loppukaudesta. Toisen diagnoosin mukaan juoksemisen pitäisi olla nyt mahdollista. Ei ole, vaikka tilanne onkin edistynyt. Minulla ei ole varmaa tietoa, mistä tuntemukset tulevat ja kuinka niihin pitäisi suhtautua. Aika Kalevan kisoihin hupenee ja juoksutauko pitenee, minkä vuoksi paluu muuttuu yhä vaikeammaksi. Eikä ole muuta vaihtoehtoa kuin edetä päivä kerrallaan ja toivoa seuraavasta päivästä tätä päivää parempaa. Samanaikaisesti pitäisi tasapainoilla kuntoa ylläpitävän harjoittelun ja nopeimman mahdollisen toipumisen välillä tietämättä, missä raja menee. Pidemmän päälle on rankkaa elää epätietoisuudessa, jossa et edes tiedä, mitä tehdä tavoitteidesi eteen tai ylipäätään, mihin ne kannattaisi asettaa. Tietenkin tärkeimmät tavoitteet ovat vielä kaukana edessä, mutta matka kohti niitä vain on turhan kivinen.

Tätä tekstiä kirjoitan varsin ristiriitaisin tuntein. Olen tehnyt ensimmäisen kovemman harjoituksen Alter G -kevennysjuoksumatolla, ja vaikka se ei lähimainkaan vastaakaan oikeaa juoksua, on kropassa euforian tunne, jonka kaltaista en kolmeen viikkoon ole tuntenut. Samaan aikaan katson kotisohvalla hammasta purren, kun kauden pääkilpailu pyörii ilman minua.

Miten harjoitella juoksematta? Mitä kevennysjuoksu aiheuttaa? Milloin voin taas juosta? Ehdinkö vielä tällä kaudella kuntoon? Kukaan ei tiedä vastausta, mutta päivän Alter G ja sen aiheuttamien tuntemusten vähäisyys aiempiin kokeiluihin verrattuna antoi uskoa. Haaveet ruotsinkaadosta ennätyskunnossa elävät vielä. Päivä kerrallaan, seuraavaa odotellen.

”Urheilu on maailman tärkein ei niin tärkeä asia”. Onneksi asiat urheilun ulkopuolella ovat hyvin ja lähipiiri vahvasti tukena. Kiitos ja anteeksi heille, tiedän että minussa on nyt kestettävää…

Oona