Mahalaskusta ylös

Helmikuu oli urheiluni suhteen varsinaista mahalaskua. Kun selvisin yersiniasta, sairastuin suomalaiseen vatsatautiin. Vatsataudit lyötyäni onnistuin keräämään itselleni sitkeän flunssan, joka pakotti lähes viikon totaalilepoon. Maaliskuun alkupuolelta saakka olen vihdoin päässyt aloittamaan rakentavan harjoittelun, mutta valitettavasti pitkä ja kova sairastelu jättää aina jälkensä kuntoon ja jaksamiseen.

Vaikka en koko helmikuun aikana montaa juoksutreeniä ehtinytkään, oli vähäkin ilmeisesti liikaa. Tulehdusherkkä tila ja liukkaan pyörätiet laukaisivat lieviä juoksijan polven oireita, jotka vaivaavat yhä. Pystyn kyllä juoksemaan ilman suurempia kipuja, mutta oireiden kurissapitämiseksi juoksumäärät on pidettävä varsin alhaisena, kunnes jalka on täysin kunnossa. Onneksi hiihto ja crosstrainer onnistuvat täysin oireitta!

Polven vuoksi maaliskuun alku kului lähinnä suksilla liikkuen. Ensimmäiset lenkit muistuttivat enemmän sukset jalassa kävelyä kuin hiihtoa, sillä kunnossa ei tosiaan ollut kehumista. Meno alkoi kuitenkin tuntua päivä päivältä paremmalta ja päätin osallistua treenimielessä myös Neljän Vuoren hiihtoon vajaa pari viikkoa takaperin. Pitkän VK-treenin lisäksi käteen jäi vahvaa todistusaineistoa siitä, ettei aurausasento jäisissä laskuissa  ole järin nopea laskutapa, etenkään, kun se kymmeninä kertoina toistettuna jättää myös voiteet johonkin reitin varrelle. Lisäksi sain todeta, että käsien lihaskestävyys ei vajaan 150 km hiihtopohjilla riitä reipasvauhtiseen 52 kilometrin hiihtotapahtumaan, vaan kädet taisivat olla makaronia jo noin 10 km hiihdon jälkeen. Oli kuitenkin kivaa suksia pitkästä aikaa numerolappu rinnassa, vaikkei tällä kertaa veren maku suussa mentykkään.

Parin hiihtoviikon jälkeen oli aika siirtyä korkeanpaikanleirille Flagstaffiin, jossa olen viettänyt nyt puolisen viikkoa. Alkuleiri on mennyt mukavasti korkeaan ilmanalaan ja yhdeksän tunnin aikaeroon sopeutuessa. Vaikka harjoittelu on ollut teholtaan kevyttä, olen huomannut menon paranevan päivä päivältä. Vähitellen sopeutuminen alkaa olla sillä mallilla, että pääsen todenteolla etsimään kauan kateissa ollutta juoksuvauhtiani. Tekemistä riittää, mutta kiirehtiminen ei auta.

WP_20170321_10_32_30_Pro

Kuten kuvistakin huomaa, ovat säät täällä Flagstaffissa vaihdelleet laidasta laitaan. Onneksi olosuhteet ovat kunnossa ja myös sisätiloissa on tarpeen vaatiessa hyvä harjoitella!

Yhden kilpailun hallikausi

Hallikausi 2017 alkoi ja päättyi tammikuun 28. päivä 3000 metrin juoksulla Helsy-halleissa Helsingin Liikuntamyllyssä. Jälkiviisaasti sanoen oli vajaasta vuorokaudesta kiinni, että kisakauden avaus olisi siirtynyt pitkälle kevääseen.

Ongelmat alkoivat kilpailun jälkeisenä aamuna kovilla vatsakivuilla, jotka myöhemmin toivat mukanaan myös kuumeen. Joitakin oireita tosin oli havaittavissa jo kilpailupäivänä, mutta itse pistin hiukan sekaisin olevan mahan vain jännityksen piikkiin. Jännitin nimittäin todella paljon. Kun on ollut pitkään loukkaantuneena ja kilpaileminen on sitä kautta jäänyt vähiin, unohtuu satojen kilpailujen kokemus hetkessä. Muutama viikko sitten tuntemukset olivat kuin 8-vuotiaalla pikku-Oonalla piirinmestaruuskilpailujen lähtöviivalla.

received_10211859882754614

Lopputulos ei ollut kummoinen eikä lähelläkään ennätyksiäni, mutta ei sen pitänytkään olla. Se oli kuitenkin valtava loikka eteenpäin siitä, mistä syyskuun lopulla vammakierteen ja sairastelun jälkeen lähdettiin. Alla oli vasta yksi kunnon rataharjoitus ja olin melko varma, että kisavire paranisi nopeasti hallikauden kahteen seuraavaan kilpailuun: hallimaaotteluun ja SM-halleihin. Jälkikäteen olen tietysti miettinyt, oliko 9.40 tammikuun lopulla todellinen tasoni vai vaikuttiko jo tuolloin tauti, jota vastaan yhä kamppailen.

Laboratoriokokeiden ja pienen odottelun jälkeen vatsataudin syyksi paljastui yersinia-bakteeri, joka todennäköisesti oli ei-toivottu tuliainen Portugalin harjoitusleiriltä. On todella vaikea ymmärtää, kuinka sairastuin Monte Gordossa jo kolmatta kertaa, vaikka olen ollut erittäin huolellinen elintarvikehygienian kanssa. Aloitin heti tulokset saatuani 10 vuorokauden antibiottikuurin ja jouduin pitkin hampain kieltäytymään valinnasta hallimaaotteluun. Toiveet SM-halleista elivät aina tämän viikon puoliväliin, kunnes heräsin torstaiaamuna 39 asteen kuumeessa vain kolme päivää antibiottkuurin lopettamisen jälkeen.

dsc_0149

Toistaiseksi on vielä epävarmaa, uusiutuiko sama tauti vai oliko vastustuskykyni antibiottikuurin heikentämänä vain niin olematon, että keräsin kokoelmiini heti ensimmäisenä vastaan tulevan taudinaiheuttajan. Luulin vihdoin olleeni varovainen suolistobakteerin hoidossa ja välttyneeni kaikenmaailman pitkittymisiltä, mutta eipä näköjään tämäkään riittänyt. Labratulokset toivottavasti selventävät asioita ensi viikon aikana ja pääsen taas ottamaan askelia kohti normaalia harjoittelua.

Joskus tuntuu, kuin kaikki mahdollinen epäonni osuisi omalle kohdalleni, vaikka todellisuudessa asiat voisivat olla paljon huonomminkin. Olen kuitenkin vielä hengissä ja vaikken voikkaan juuri nyt harjoitella normaalisti, on minulla ollut muutamaa päivää lukuun ottamatta riittävästi voimia ”tavalliseen elämään”. Lisäksi olen erittäin onnellinen kahdesta ehjästä jalastani, jotka varmasti pääsevät tositoimiin heti, kun kroppa muuten on siinä kunnossa. Tämänpäiväiset SM-kilpailut seuraan hiukan katkeranakin katsomon puolelta, mutta lupaan tehdä parhaani kannustaakseni muut urheilijat koviin suorituksiin! Kesään on vielä aikaa ja nämä pienet vastoinkäymiset vain kasvattavat nälkää sitä kohti edetessä.

  • Oona

 

Parasta aikaa 2016

Vuosi 2016 oli kokonaisuudessaan  vaikea. Kaksi yli kahden kuukauden totaalista juoksutaukoa vaatinutta vammaa, niistä kuntoutuminen ja syksyinen sairastelu saivat mielen matalaksi. Vuoden loppua kohti alkoi onneksi näyttää valoisammalta.

Käytännössä olen saanut harjoitella terveenä syyskuusta lähtien. Vammojen säikyttämänä ja opettamana on homma kuitenkin ollut lähinnä varman päälle vetämistä, korvaavat isossa roolissa ja kokonaismääräkin hyvin maltillilnen. Varovaisuus on kuitenkin tuottanut siinä mielessä tulosta, että määriä ja vauhteja on voitu vähitellen nostaa. Kunnon kohotessa myös mieliala on kohonnut sekä itseluottamus omaan tekemiseen ja mahdollisuuksiin alkanut vähitellen palata.

Joulukuu oli menneen vuoden paras kuukausi ja vuosi pääsikin vaihtumaan positiivisissa merkeissä. Ei siksi, että olisin hyvässä kunnossa, vaan siksi, että olen ehjänä ja nousukunnossa. Sadan juoksukilometrin raja ylittyi pari viikkoa sitten ja piikkarit olivat torstaina jalassa ensimmäistä kertaa sitten kesäkuun. Urheiluasiat ovat nyt viimevuosien tasoon verrattuna varsin hyvällä mallilla, mutta samalla olen erittäin tyytyväinen, että kesä on vasta puolen vuoden kuluttua.

Oma vuoteni vaihtui tällä kertaa leiriolosuhteissa Portugalissa. Sulat ja hiekkapohjaiset juoksualustat, hyvä seura treeneissä ja vapaa-ajalla, saatavilla oleva valmennus ja lihashuolto, mahdollisuus salin ja uimahallin käyttöön sekä ylipätään rento ja helppo elämä ovat aika pitkälle se, mitä juoksija voi toivoa. Maltti  treenien kanssa on vaikea säilyttää, mutta kahdesti kantapään kautta oppineena sitä alkaa vähitellen löytyä riittämiin.

Iso kiitos vielä kaikille, jotka olivat tukenani kuluneena vuonna! Valmentajien, lihashuoltajien, läheisten, yhteistyökumppanien ja kaikkien tsemppaajien arvo on ollut ja on yhä korvaamatonta. Teitä kaikkia tarvitaan. Kiitos siitä!

img-20161229-wa0004

Hyvää Uutta Vuotta 2017!

  • Oona

Diagnoosista tähän päivään

Edellinen teksti on kirjoitettu pari kuukautta sitten tilanteessa, jossa tuntemattomasta syystä kipuillut kantapää tuntui pilaavan koko kauden. Tilanteessa, jossa kuitenkin uskoin ja toivoin, että kesä tulisi vielä syksyllä. Ei tullut. Uusintakuvassa kipujen syyksi paljastui kantaluun rasitusmurtuma, mikä tarkoitti parin kuukauden juoksutaukoa. Jo toista kertaa parin vuoden sisällä kävi siis niin, että ensimmäisessä magneettikuvassa ei syytä löydetty. Kivun todellisen syyn tietäminen olisi aina tärkeää sekä nopean paranemisen että henkisen asennoitumisen kannalta. Kuten olen jo aiemmin kirjoittanut, epätietoisuus on kaikkein pahinta.

Diagnoosi oli shokki. Sen jälkeen ajatukset ovat harhailleet ja vaihdelleet niin paljon, etten ole halunnut kirjoittaa. Lopputuloksena olisi luultavasti ollut vain teksti, jonka olisin poistanut heti seuraavana päivänä, kun mieli urheilun suhteen olisi muuttunut päinvastaiseksi. Kun kolmas kesä peräjälkeen katkeaa rasitusmurtumaan, ovat päällimmäisenä helposti kysymykset: voinko ylipäätään kestää ehjänä, onko juoksu vain jatkuvaa pään seinään hakkaamista ja pitäisikö yrittää jotain muuta ennen kuin olen liian vanha.

Olen ollut erittäin kilpailuhenkinen lapsesta lähtien. Oli jaksettava syödä enemmän lettuja kuin kukaan muu, ehdittävä kiinnittämään turvavyö ensimmäisenä ja voitettava lautapelit. Koko lautapeleissä ei ylipäätään ollut mitään järkeä, jos niitä pelattiin ”huvikseen” eikä tosissaan voittajaa etsien. Myös juoksu ja siinä kilpaileminen ovat olleet mukana pienestä pitäen. Päiväkoti-iässä minulla oli tapana juosta usein parinsadan metrin mittaista”Väkäkujan lenkkiä” korttelimme ympäri. Äiti, Isä ja Vaari toimivat yleisimpinä kilpakumppaneina, mutta juoksin myös yksin kelloa vastaan. Jos ensimmäinen yritys ei tuonut ennätystä niin ajanottajat saivat odottaa niin kauan, kunnes yritysteni jatkuessa ennätys kirjattiin uusiin lukemiin.

Juuri kilpailuviettini takia vammat ovat olleet erityisen raskaita. Kärsin vammoista koko kesän ja syksyn 2015 sekä tämän vuoden alun. Harjoittelin vammoista huolimatta niin hyvin kuin kesän juoksujen kannalta pystyin. Käytin paljon aikaa ja rahaa mahdollistaakseni mahdollisimman hyvän kesän. Ja, kun maaliskuussa vihdoin sain juosta kivuttomasti, jaksoin uskoa hyvään kesään. Tiesin olevani hyvässä kunnossa ja pystyväni ennätystuloksiin, kun vain saisin riittävästi ehjää juoksuharjoittelua alle. Sain kuitenkin pettyä jo kolmannen kesän peräjälkeen. Olin taas antanut vuoden ajan kaikkeni, jotta voisin katsoa muiden kilpailuja kotisohvalta.

Elokuun 5. päivä sain kontrollikuvista hyviä uutisia, kun luu osoittautui luutuneeksi. Kilpailuvietti oli kesän mittaan kasvanut sietämättömäksi ja päätin osallistua 13.8. kilpailtuun perusmatkan (1,5km uinti, 40km pyöräily ja 10 km juoksu) SM-triathloniin, vaikka tiesin sen itsekin varsin typeräksi ideaksi. Pää kuitenkin tarvitsi rentoutumista ja päätin suorittaa kisan surkeilla treenipohjillani. Maantiepyörää kokeilin ensimmäistä kertaa neljä päivää ennen kilpailua, avovesiuintia ehti kertyä parin lenkin verran ja juoksua juhannuksen jälkeen yhteensä 12 hölkkäkilomeriä kolmeen harjoitukseen jaettuna. Suoritus ei mysrkysäässä ollut uinnin, pyöräilyn ja vaihtojen osalta tosiaankaan sellainen, johon olisin ollut tyytyväinen, mutta oli ihanaa taas kilpailla! Lisäksi kotiin kuljetetut ehjä jalka ja nuorten SM-hopea lämmittivät mieltä.

img-20160905-wa0003

Kaikenkaikkiaan uudenlaisesta kisakokemuksesta jäi hyvä fiilis, ja vaikka omasta mielestäni suoritus epäonnistui, niin jokaisesta osa-alueesta löytyi ”positiivisiakin” puolia:

  1. uinti: en hukkunut uidessani ensimmäistä kertaa aallokossa, vaikka eräs kilpakumppani myönsi kisan jälkeen että oli ollut uintiosuuden aikana huolissaan pärjäämisestäni vaikeissa oloissa.
  2. vaihdot: viivyttelin vaihdoissa 2 minuuttia muita kauemmin, mutta saimpahan päälle lämpöisen pitkähihaisen ja vältyin peesiajon tuomalta kolarointiriskiltä jäämällä samaan aikaan vaihtaneesta porukasta selkeästi jälkeen jo ennen pyöräosuutta.
  3. pyöräily: en kaatunut, vaikka melkoisen riskin saatoin pariin kertaan aiheuttaa jarruttelemalla märällä tiellä keskellä vauhdikkaimpia alamäkiä ja aiheuttamalla mutkissa tientukon takaatuleville miehille (pahoittelut tästä tunaroinnista kärsineille). Myöskään juomapullo ei päässyt tyhjentymään kesken kisan, kun en tuulisella säällä uskaltanut irroittaa otettani pyörän ohjaustangosta. Kisanaikainen tankkaus jäi siis varsin vähiin.
  4. juoksu: vauhti oli parempaa kuin olemattoman juoksuharjoittelun ja edeltäneen uinnin ja pyöräily jälkeen osasin odottaa. Jalka kesti ja juoksusta jäi fiilis, että voisin päästä aloittamaan uutta harjoitukautta varsin hyvässä kunnossa.

Triathlonin jälkeen oli tarkoitus lähteä erittäin varovaisesti juoksuharjoitteluun. Pidin suosiolla kolme välipäivää ja ehdin tehdä yhden 3km juoksuharjoituksen, kunnes ongelmat taas alkoivat. Sairastuin jonkinlaiseen vatsatautiin, joka ei vain ottanut loppuakseen vaan jatkui kahden viikon ajan. Nyt uskon, että tauti on voitettu, mutta jaksaminen harjoittelussa on juuri sitä, mitä sen voi olettaa 2 viikon sairastamisen jälkeen olevan. Onneksi paluu sairastelua edeltäneelle tasolle tapahtuu yleensä suhteellisen nopeasti. Toivon, että nyt tämä 1,5 vuotta sitten aloitettu kehä on suljettu: vatsa, vasen kantaluu, vasen akilles, oikea akilles, oikea kantaluu, vatsa.

Tulevan vuoden suhteen on kaikki vielä auki enkä oikein itsekkään tiedä, mitä haluan. Sisälläni asuva kilpailija ei kuitenkaan ole jatkuvista vastoinkäymistä huolimatta vielä valmis luovuttamaan. Samanaikaisesti olen täysin loppuunpalanut näiden vammojen vuoksi. Siitä syystä varmaa onkin vain, että tulevan vuoden päätavoitteeni on harjoitella ehjänä ja tulokset saavat seurata perässä tai mahdollisesti olla seuraamatta. Käytännössä tämä tulee tarkoittamaan koko tulevan vuoden ajan erittäin maltillisia juoksumääriä sekä monipuolista harjoittelua useita eri kestävyys- ja tukiharjoitusmuotoja hyödyntäen. Aika näyttää, millaiseksi tuleva kausi tarkemmin muodostuu.

  • Oona

 

Mikä tekee urheilijan hulluksi?

Pettymykset ja vastoinkäymiset kuuluvat kilpaurheiluun eikä kukaan voi niiltä täysin välttyä. Usein ne saattavat myös opettaa jotain, saada onnistumiset tuntumaan entistäkin paremminlta tai jopa tuoda lisää iloa vamman jälkeiseen  harjoitteluun. Kukaan ei kuitenkaan ole kone, joka kestäisi vastainkäymisiä loputtomiin vaan ennenpitkää ne vievät tilanteeseen, jossa keikutaan jossain hulluuden, masennuksen ja epätoivon välimaastossa.

Yksittäinen vamma on usein urheilijalle iso shokki, etenkin jos se edellyttää pitkää poissaoloa oman urheilulajin parista. Vielä pahemmalta tuntuu, jos vamma tulee ennen kauden päätavoitetta ja kaikki vuoden tai jopa vuosien aikana työ tuntuu valuvan hukkaan. Selkeä syy kivuille ja siihen annettava pitkä paranemisennuste järkyttävät. Pahimmasta olotilasta kuitenkin pääsee yleensä suht helposti yli asettamalla uudet tavoitteet sekä tekemällä suunnitelman, jonka avulla samalta ongelmalta vältytään jatkossa ja uusien tavoitteiden saavuttaminen mahdollistuu.

Joskus ja valitettavan usein käy kuitenkin niin, että vaikka luulee tehneensä parhaansa vammojen välttämiseksi, ei mene pitkäänkään, kun tielle astuu uusia esteitä. Vaikka se epäreilulta tuntuukin, yksi vamma johtaa usein kierteeseen urheilijan varovaisuudesta huolimatta. Kun tämä kierre jatkuu usean, usean vamman verran ja vuodet kuluvat, alkaa urheilijan omakin usko ehjänä pysymisen mahdollisuuksiin olla jo koetuksella. Jos kuitenkin tahtoo vielä yrittää, on tuo usko pystyttävä säilyttämään. On keksittävä yhä uusia tapoja, millä vammakierteestä vihdoin voisi päästä ulos.

Vaikka jatkuvat vammat turhauttavat ja aiheuttavat toistuvaa mielipahaa, on yksi asia, joka tekee niistä vieläkin pahempia: epätietoisuus. Epätietoisuus, joka estää asettamasta uusia tavoitteita ja laatimasta uusia suunnitelmia. Epätietoisuus, jonka vuoksi urheilija ei voi käyttää tärkeimpiä selviytymiskeinojaan vastoinkäymisten lyömiseksi henkisellä tasolla. Ilman selkeää syytä kivuille on mahdotonta saada selkeää paranemisennustetta ja sitä kautta erittäin vaikea tähdätä yhtään mihinkään.

Olen ollut 2,5 vuotta jatkuvassa vammakierteessä. Kevään 2014 jälkeen olen voinut harjoitella normaalisti yhteenlaskien noin puolen vuoden ajan. Kaikki muu harjoittelu on ollut joko täysin korvaavien parissa tai juoksun sisäänajoa tehden kuitenkin enimmäkseen korvaavia. Takanani on vaikein vuosi ikinä, mutta siltikään en ole kertaakaan ollut henkisesti niin kovilla kuin nyt. Kaikki murtui taas juuri, kun luulin löytäneeni keinot pysyä ehjänä ja kaikista vaikeuksista huolimatta pääsin vireeseen, jolla uskoin EM- ja Olympiarajan vielä murtuvan ajallaan. Koskaan en päässyt tuota virettä näyttämään.

Nyt tilanne on kuitenkin erilainen. Minulla ei magneettikuvan mukaan pitäisi olla mitään vakavaa. Ensimmäisen diagnoosin mukaan juoksemisen Kuortaneen eliittikisoissa piti olla mahdollista. Ei ollut. Suuntaisin katseeni Kalevan kisoihin ja koviin tuloksiin loppukaudesta. Toisen diagnoosin mukaan juoksemisen pitäisi olla nyt mahdollista. Ei ole, vaikka tilanne onkin edistynyt. Minulla ei ole varmaa tietoa, mistä tuntemukset tulevat ja kuinka niihin pitäisi suhtautua. Aika Kalevan kisoihin hupenee ja juoksutauko pitenee, minkä vuoksi paluu muuttuu yhä vaikeammaksi. Eikä ole muuta vaihtoehtoa kuin edetä päivä kerrallaan ja toivoa seuraavasta päivästä tätä päivää parempaa. Samanaikaisesti pitäisi tasapainoilla kuntoa ylläpitävän harjoittelun ja nopeimman mahdollisen toipumisen välillä tietämättä, missä raja menee. Pidemmän päälle on rankkaa elää epätietoisuudessa, jossa et edes tiedä, mitä tehdä tavoitteidesi eteen tai ylipäätään, mihin ne kannattaisi asettaa. Tietenkin tärkeimmät tavoitteet ovat vielä kaukana edessä, mutta matka kohti niitä vain on turhan kivinen.

Tätä tekstiä kirjoitan varsin ristiriitaisin tuntein. Olen tehnyt ensimmäisen kovemman harjoituksen Alter G -kevennysjuoksumatolla, ja vaikka se ei lähimainkaan vastaakaan oikeaa juoksua, on kropassa euforian tunne, jonka kaltaista en kolmeen viikkoon ole tuntenut. Samaan aikaan katson kotisohvalla hammasta purren, kun kauden pääkilpailu pyörii ilman minua.

Miten harjoitella juoksematta? Mitä kevennysjuoksu aiheuttaa? Milloin voin taas juosta? Ehdinkö vielä tällä kaudella kuntoon? Kukaan ei tiedä vastausta, mutta päivän Alter G ja sen aiheuttamien tuntemusten vähäisyys aiempiin kokeiluihin verrattuna antoi uskoa. Haaveet ruotsinkaadosta ennätyskunnossa elävät vielä. Päivä kerrallaan, seuraavaa odotellen.

”Urheilu on maailman tärkein ei niin tärkeä asia”. Onneksi asiat urheilun ulkopuolella ovat hyvin ja lähipiiri vahvasti tukena. Kiitos ja anteeksi heille, tiedän että minussa on nyt kestettävää…

Oona

Hyvää ja vähemmän hyvää juhannusta

Juhannus vaan ei ole minua varten. 2014: 40 astetta kuumetta ja Euroopan joukkuemestaruuskilpailujen seuraaminen sohvalta käsin. 2015: Euroopan joukkuemestaruuskilpailut 30 asteen helteessä, katastrofaalinen kisasuoritus, pistävä kipu joka askeleella ja seuraavat juoksuaskeleet kahden kuukauden kuluttua. 2016: Väliinjäävät Kuortaneen eliittikisat ja viimeisen rajanalitusmahdollisuuden myötä karkaava EM-kone.

Jälleen kerran kaikki kaatuu niskaan, kun juoksu alkaa olla vähän sinne päin ja kisavire lähellä. Kaksi hyvää ja itseluottamusta nostanutta treeniä viime viikolla, mutta jälkimmäisen (estetreeni) jälkeen tuntemukset kantapäässä. Eivätkä ne loppujen lopuksi jääneet tuntemuksiksi vaan juoksemisen täysin estäviksi ”puukoniskuiksi”. Diagnoosi on vielä epävarma ja tarkentunee parin viikon sisällä. Tällä hetkellä kuitenkin näyttää, että selviän parin viikon juoksutauolla, mutta tässä tilanteessa helposti pelkää sitä pahinta.

Kaksi viikkoa kuitenkin käytännössä tarkoittaa osaltani taputeltua arvokisakesää. Joidenkin mielestä se oli ehkä taputeltu ilman vammaakin, mutta itselläni ja lähipiirillä oli kyllä tieto, että rajojen alitus olisi ollut realistista, joskaan ei tietysti varmaa. Pettymys on valtava, ajatukset sekaisin ja päällimmäisenä kysymyksenä, miksi taas kävi näin. Tällä hetkellä en voi kuitenkaan kuin lepuuttaa jalkaa, ylläpitää kuntoa vedessä ja toivoa, ettei koko kesä ole ohi. Tarkemman diagnoosin aika on, kun ongelman todellinen laatu selkiytyy…

Askel kerrallaan

Belgian ”katastrofista” on nyt tultu viikko eteenpäin. Koko kisan jälkeinen viikko oli edelleen tuntemattomasta syystä nihkeää, kuten myös seuraava kisa (3000m Espoo Challenge 6.6.). Keskiviikkoisen lepopäivän ja fysioterapeutin lantion lukkotilan avanneen käsittelyt myötä homma kuitenkin helpottui selvästi. Jalat olivat vihdoin kevyet ja torstainen vauhtikestävyystreeni kulki huomattavasti edellisiä viikkoja paremmin. En tiedä, oliko syynä kisastartti, lepo, käsittely vai niiden yhteisvaikutus, mutta pääasia, että juoksu vihdoin aukesi ja tuntui taas hyvältä.

Eilen kisattiin kovatasoiset tähtikisat Raaseporissa. Omalta osaltani ohjelmassa oli 1500m sprinttimatka ja tavoitteena nousujohteinen juoksu. Loppuaika 4.32 ei ole hyvä, mutta tilanteeseen nähden juoksu oli kohtalainen ja antoi merkkejä, että maanantaista on tultu taas askel eteen päin. Kiihtyvällä vauhdinjaolla (toinen puolikas 7,5 s ensimmäistä kovempi) juostu juoksu myös mitä todennäköisimmin varmistaa, että kehitys kisan myötä jatkuu edelleen. Sprinttikisa teki varmasti hyvää jatkoa ajatellen, sillä PK- ja VK-treenit kyllä kulkevat, mutta nopean juoksun ja etenkin irtiottokyvyn kanssa riittää vielä tekemistä.

Oona

Jostainhan se on avattava

Kesän kisakausi 2016 on nyt avattu. Kisa ei mennyt tosiaankaan toiveideni mukaan enkä oikeastaan ole keksinyt suorituksestani kuin kaksi positiivista asiaa: juoksin ensimmäisen estekisan vuoden tauon jälkeen ja jalat ovat edelleen ehjät (ja itse asiassa paremman tuntuiset, mitä koko juoksua edeltäneen viikon ajan…).

Mutta suoraan sanoen lähes 10:30 loppuaika ei ollut todellakaan se, mitä toivoin ja mitä treenien perusteella oli odotettavissa vaan ennemminkin pidän sitä melkein katastrofina. Syitä epäonnistumiseen on pohdittu paljon ja arveluista voisi kirjoittaa romaanin, jota kukaan ei jaksaisi lukea. Lyhyesti sanoen suurimmat haittatekijät olivat todennäköisesti: 1) Yksinkertaisesti huono päivä 2) Edeltäneen viikon treenit, jotka vedin vastoin suunnitelmien aivan liian kovaa, minkä vuoksi ne olivat kehittävän sijaan kuluttavia 3) Erittäin ruuhkainen startti(32 juoksijaa esteissä on liikaa!)  yhdistettynä erittäin vähäiseen estetekniikkaharjoitteluun. Ruuhkajuoksussa ensimmäinen kilometri oli käytännössä sekä aikaa että energiaa kuluttavalla pysähdys + kiihdytys -tyylillä, koska en vain osannut ylittää esteitä keskellä ryhmää, sipsuttelin ja lähes pysähdyin joka esteelle. 4) Edelliset tekijät huomioiden liian kova alkuvauhti + maitohappoihin tottumattomat lihakset + estetreenien puute + pettymys omaan suoritukseen jo kilpailun puolivälissä (mitä ei saisi tapahtua ikinä!!), minkä vuoksi viimeinen kilometri ei ollut kaukana kävelystä.

Belgian reissusta ei siis jäänyt käteen kovinkaan hyvät tunnelmat, mutta virheistä on jälleen otettava opiksi. Ehkä vihdoin opin malttamaan harjoituksissa ja tekemään ne niin kuin valmentaja on ne suunnitellut. Myös esteitä on treenattava vielä paljon, mutta toisaalta säilytettävä vammataustan vuoksi maltti hyppyjen määrässä. Kisassa kertynyt kokemus ruuhkassa juoksemisesta on varmasti kullanarvoinen, sillä edellisen kerran estekisassa edelläni on ollut enemmän kuin kaksi juoksijaa Rietin EM-alkuerässä vuonna 2013 ja silloinkin kaaduin…

Tuleva viikko kuluu henkisten haavojen paikkaukseen, palautumiseen, RAKENTAVIIN EIKÄ LIIAN KOVIIN harjoituksiin sekä pikkuveljen ylioppilasjuhliin ja niiden valmisteluun. Jos kaikki sujuu hyvin, starttaan ensi viikolla sileillä ratamatkoilla, mutta nyt on parempi elää päivä kerrallaan eikä hoppuilla. 25.6. ja EM-rajan eräpäivä lähenee, mutta oikomalla ei ole kuin hävittävää.

 

 

SM-maastot 2016

Ihan mahtavaa taas kisata! Mahtavaa, vaikka kovatehoinen juoksu ei tuntunut vielä hyvältä. Mahtavaa, vaikka jännitin varmaan yhtä paljon kuin 14-vuotias Oona kahdeksan vuotta sitten Vammalan SM-maastoissa. Mahtavaa, vaikka joutui istumaan tuntitolkulla autossa vajaan vartin juoksun takia. Mahtavaa, vaikka maastojuoksu ei todellakaan kuulu vahvuuksiini. Mahtavaa, että voitin, mutta mahtavaa se olisi ollut ilmankin sitä. Olen kaivannut tätä niin paljon. Juoksu ja kilpailut ovat kaksi asiaa, joista nautin, joita rakastan ja joita ilman puuttuu jotakin oleellista.

13184607_10154023130603819_123481298_o

Kuva: Heidi Lehikoinen

Kuten jo mainitsinkin, on kisavauhtisessa juoksussa vielä hakemista. Peruslenkillä tuntuu hyvältä ja vauhtikestävyyskin kulkee kohtuullisesti, mutta siihen se kulku sitten loppuukin. Mutta niinhän se toimii, että juoksu kehittyy niillä vauhdeilla, joilla treenataan eikä pitkien vammojen jälkeen vain voi suoraan hypätä kilpailuun valmistaviin treeneihin. Nyt alkaa kuitenkin pikkuhiljaan olla aika siirtyä kovempiin rataharjoituksiin, joiden myötä uskon vauhtien nousevan nopeasti. Siinä mielessä tilanne kuitenkin on positiivinen, että pohja, jonka päälle rakentaa, tuntuu melko vahvalta eikä suorituskykykään toivottoman kaukana tavoitteistani, vaikka paljon työtä onkin vielä tehtävänä.

IMG_20160508_184053

Toukokuun loppu jatkuu siis enenevissä määrin rataharjoitusten merkeissä. Tulevat viikot määrittelevät pitkälti myös alkukesän kisakalenteria ja kilpailukauden avaus selkeytynee tämän viikon treenien myötä. Jotta Suomen kovatasoiseen estejoukkueeseen mahtuu, on kovaa pystyttävä juoksemaan jo ennen juhannusta. Siksi myös startteja on pakko alkaa saamaan alle viimeistään touko-kesäkuun vaihteessa, mitä ei yhtään helpota olematon estekisatarjonta Suomen tai edes Pohjoismaiden alueella. Kivahan se tietysti olisi startata ratakausi jo saman tien, mutta aika ennen arvokisanäyttöjä alkaa olla jo niin vähissä, että jokainen harjoitus ja kilpailu matkustuksineen on mietittävä huolella. Ja tietysti tarkkana saa olla jalkojenkin kanssa…

  • Oona

Kuulumisia kuun vaihtessa

Edellisestä tekstistä on taas vierähtänyt tovi, mutta tällä kertaa hiljaisuus ei onneksi ole merkki terveysongelmista. Viimeiset viikot ovat vain yksinkertaisesti olleet sen verran kiireiset, etten ole halunnut lisätä kiirettä kirjoittelemalla. Ensin matkustelua ja huonosti saatavilla olevia nettiyhteyksiä leirin päätteenä, sitten koulu ja jet lag. Opintojen kanssa onkin pidellyt turhakin kiirettä, eikä ihme kun hieman liioiteltuna hoitaa kahden kuukauden opinnot 1,5 viikossa… Liikuntatieteiden kandidaatin paperit kuitenkin alkavat olla työnohjaajan tarkistusta vaille käsissä ja kesä täten valmis alkamaan.

Sitten itse asiaan eli juoksemiseen. Leirin pari viimeistä viikkoa sujuivat hyvin. Vauhdit paranivat ja jalat kestivät yhä enemmän ja enemmän juoksua. Mielestäni selkein merkki onnistuneesta leiristä ovat kuitenkin olleet viime viikkojen hyvät harjoitukset. Ja hyvällä tarkoitan tässä mielessä sitä, että lähes jokainen harjoitus näyttää merkkejä juoksukunnon parantumisesta. Ja sehän leirin päätavoite oikeastaan olikin, että Suomeen palattuani pystyn tekemään hyvän kilpailuunvalmistavan kauden ehkä paremmilla vauhdeilla, mihin olisin pystynyt ilman korkeanpaikan harjoittelua. Vaikea sanoa, mikä tilanne ilman leiriä olisi, mutta tällä hetkellä pidän mennyttä 1,5 kuukauden jaksoa 2100 metrin korkeudessa onnistuneena. Itse juoksuvauhtia en kutsuisi vielä hyväksi, mutta siihen suuntaan ollaan päivä päivältä menossa.

dav

Tuota ulkosyrjälle tulevaa askelta pitänee hieman yrittää korjata. Helpommin sanottu kuin tehty…

dav

Aina ei tarjennut  vähissä vaatteissa

burst

Ja joskus piti paeta säätä sisätiloihin

Kaikenkaikkiaan pidän Flagstaffin reissua hyvänä kokemuksena. Koin ensimmäistä kertaa yli 3h aikaeron ja yli 10h kestävän lentomatkan, minkä uskon olevan arvokasta, jos ja toivattavasti kun valmistaudun Rion olympialaisiin kesän lopussa. Ja leiriä arvioidessa ei tietenkään voi unohtaa myöskään uusia ystäviä Suomen rajojen ulkopuolelta, upeita maisemia eikä täydellistä tilaisuutta surkean englannin kielen kehittämiseksi.

12959348_1312609752099322_2137643288_o

 

dav

IMG_20160416_151545

Harjoitteluni alkaa ensimmäistä kertaa juhannuksen jälkeen olla juoksijan harjoittelua. Täysin en kuitenkaan ole vielä luopunut korvaavistakaan ja viikoittaiset juoksuttomat päivät ja pari palauttavaa vesijuoksua ovat olleet edelleen mukana. Äitienpäivänä suomalainen kisakausi pääsee osaltani vauhtiin SM-maastojen merkeissä. Kisa on itseleni lähinnä harjoitus, jota varten ei erityisemmin valmistauduta, mutta siitä huolimatta on huippua päästä taas kisaamaan! Ja melkein yhtä ihanaa oli tehdä tiistaina ensimmäistä kertaa juhannuksen jälkeen kunnon piikkariratavetoja… Tätä on kaivattu!!!

  • Oona