Hyvä pyörä, parempi kulku

Hankin kuluneeksi kesäksi ensimmäisen oman maantiepyöräni ja jälkikäteen on kyllä pakko sanoa, etten ole katunut hankintaa hetkeäkään. Pari edeltävää kesää harjoittelin ja jopa kilpailin jalkavaivojeni ajan lainapyörällä, joka toki oli hyvä, mutta ei optimaalinen. Uusi pyörä on valittu ja asennettu juuri omiin mittoihini ja ominaisuuksiini sopivaksi, mikä on sekä lisännyt ajomukavuutta että polkemisen taloudellisuutta. Käytännössä tämä on näkynyt esimerkiksi vähempinä niskakipuina ja parempana pyöräilyvauhtina.

img_20180519_191959_015.jpg

Olen ollut jopa positiivisesti yllättynyt, että olen pystynyt tänä vuonna samoihin tai jopa parempiin pyöräilysuorituksiin kuin viime kesänä, vaikka pyöräillen tehtävää harjoittelua on ollut takana huomattavasti vähemmän. Kun viime kesänä olin loukkaantunut, tein parin kuukauden ajan lähes kaikki tehoharjoitukseni ja suurimman osan kevyistä treeneistä pyörällä. Tänä kesänä panostus on ollut maastohiihdossa ja ohjelmaan on mahtunut lähinnä yksi kevyttehoinen pitkä lenkki ja lyhyempi palauttava harjoitus vammariskiä pienentämään. Harjoitusmääriin nähden on siis jopa pieni ihme, että pyörä kulkee näinkin hyvin.

Pyörä 2

Kuva: Teemu Ojapalo

Lisäksi on ollut positiivista nähdä että pieni tehdaskiekoilla varustettu maantiepyöräni ilman lepotankoja, aerokypäriä ja muita ”hifistelyjä” on pistänyt hyvin kampoihin samoissa kisoissa ajaneille levykiekkovarusteisille triathlonpyörille. Kuulemma kiekoilla ja lepotankojen mahdollistamalla aerodynaamisella ajoasennolla on melko iso vaikutus lopputulokseen, mutta tosiasiassa en näistä lisävarusteista juuri mitään ymmärrä. Lisäksi niiden käyttö on kiellettyä muun muassa olympia- ja sprinttimatkan SM-kilpailuissa eikä useamman pyörän hankkiminen  ole tässä tilanteessa tuntunut tarkoituksenmukaiselta. Nyt minulla on yksi hyvä pyörä, joka kelpaa joka starttiin 🙂

Pyörä 1

Kuva: Teemu Ojapalo

 

Koska koen huolellisen pyöränvalinnan olleen erittäin hyvä ratkaisu, ajattelin jakaa siihen liittyen hieman omia kokemuksiani. Itse aloitin pyörävalintaprosessini vajaa vuosi sitten varaamalla ajan larunpyora.com:in Bikefit:iin, joka toimii Helsingin Lauttasaaressa.  Itse mitoitustapahtuma alkoi haastattelulla, jossa selvitettiin, millaista pyörää tarvitsin. Koska pyörän oli oltava sallittu kaikissa triathlonkilpailuissa, päädyttiin tekemään Bikefit maantiepyörälle. Ennen satulalle istahtamista selvitettiin vielä liikkuvuuksia, jotka voivat rajoittaa pyörän mitoitutuksia. ”Yllätten” narahdin juoksijan jäykästä nilkasta sekä erittäin heikosta yläselän / rintarangan liikkuvuudestani. Jälleen kerran sain siis vahvistusta sille, että näissä kahdessa riittää työnsarkaa…

img_20180518_143523_053.jpg

Bikefit tehtiin Shimanon mitoituspyörällä, jonka ulottuvuuksia säädeltiin polkiessani eri suuntiin. Koko mitoituksen ajan seurattiin tehontuottoani eri ajoasennoissa sekä rasituksen tunnettani sykkeen ja  tuntemukseni perusteella. Lisäksi ajoasentoani tutkittiin videoanalyysillä ja symmetria varmistettiin laserin avulla. Kun paras asento lukuisista vaihtoehdoista oli löytynyt, sain itselleni ”ihannepyöräni” mitat, joiden perusteella valitsimme Cervelo S3-sarjan pyörän minulle sopivaksi vaihtoehdoksi. Pyörä pistettiin tilaukseen ja keväällä sain uuden upean Cervelo S3 Ulegran  alle sopivasti pyöräkauden alkuun 🙂

img_20180519_191622.jpg

Yhteenvetona pari vinkkiä kaikille, jotka harkitsevat maantipyörän hankkimista. 1) Hyvä pyörä tuo menoon sen verran vauhtia ja ajomukavuutta, että satsaus on melko varmasti hintansa arvoinen. 2) Sopiviin mittasuhteisiin kannattaa ehdottomasti panostaa, joten suosittelen asiantuntijan tekemää pyörän mitoitusta. 3) Larunpyörässä homma ainakin toimi hyvin, joten osoitteesta: https://larunpyora.com/bikefit/ pääsee hyvin alkuun.

Itselläni tämä viikko on mennyt lähinnä jo perinteeksi muodostuneen syysflunssan kourissa. Onneksi pikkuhiljaa pääsee nauttimaan mukavista ulkoilusäistä, joita tuleville päiville on pääsääntöisesti luvattu. Mukavaa loppuviikkoa!

  • Oona
Mainokset

Treeniä kisoissa

Elokuu on pitänyt sisällään perustreeniä sekä pari treenimielellä käytyä perusmatkan triathlonkilpailua. Triathlonkisoihin oli alunperin tarkoitus osallistua jo kesäkuussa, mutta olkapään sijoiltaanmeno pisti uinnit pannaan pariksi kuukaudeksi ja täten luonnollisesti esti myös kisaamisen. Onneksi käsi saatiin kuitenkin kuntoutetua ajoissa uintikuntoon ja erään kisaamista rakastavan naisen lisäksi myös uusi Cervelo pääsi tositoimiin 🙂

Pyörä 1.jpg

Kilpailin siis elokuun aikana kahdessa Finntriathlonin osakilpailussa, jotka olivat muuten älyttömän hyvin järjestettyjä tapahtumia ja urheilijoille mukavia kokemuksia! Harvassa kisassa on yhtä hyvää tunnelmaa ja siinä onkin ehkä yksi syy, miksi niin mielelläni osallistun kyseisen sarjan kilpailuihin. Tahkon kilpailu 11.8. päättyi Savolaisen perusmatkan (1 km uinti + 50km pyörä + 11,3 km juoksu) voittoon ja viime lauantainen (25.8.) Vierumäen perus- eli olympiamatka (1,5 km uinti + 40 km pyörä + 10 km juoksu) kolmossijaan.

Uinti 2

Molemmat kisat, joihin siis lähdin varsin heikolla lajiharjoittelutaustalla, antoivat paljon positiivisia merkkejä kunnon eteenpäinmenosta. Tahkolla olin tyytyväinen erityisesti pyöräilyosuuteen, jonka osuusaika oli naisista paras ja kovasta tuulesta huolimatta suurin piirtein sama kuin viimevuotinen aikani, vaikka tänä vuonna pyöräilyä ja etenkin kovatehoista pyöräilyä oli alla vain murto-osa viimevuotisista määristä. Hyvin startannut uinti kaatui ”eksymiseen” huuruun menneiden lasien sokaisemana ja juoksussa takareisikrampit pakottivat hidastamaan vauhtia viimeisen 7 km ajaksi.

Tahko maali

Vierumäellä tilanne kääntyi sikäli päälaelleen, että uinti ja juoksu onnistuivat hyvin, mutta pyöräily oli poikkeuksellisen vaikea. Uinnissa pysyin kerrankin reitillä ja uin monta minuuttia kovempaa (sekä ajallisesti että kilpakumppaneihin verrattuna) kuin kertaakaan aiemmin. Vähän itsekin yllätyin alle 25 minuutin ajasta enkä olisi millään uskonut, että pystyn vastaavaan parannukseen uimalla kesä-elokuun aikana yhteensä vain n. 15 kilometriä (monet triathlonistit uivat sen verran muutamassa päivässä). Todennäköisesti parannus johtaakin juurensa parantuneisiin yläkropan voimatasoihin ja/tai hapenkuljetuskykyyn, mikä lupaakin hyvää tulevaa hiihtokautta ajatellen.

Uinti

Ehkä uintiakin tyytyväisempi olin suoritukseeni juoksuosuudella, joka oli ”alkuverryttely” huomioiden ylivoimaisesti parasta juoksemistani yli vuoteen. Itse asiassa aika 36.34 alittaa kauden parhaan kympin aikani, mutta en viitsi niitä sen enempää verrata ilman varmuutta matkojen virallisuudesta. Siitä huolimatta alle minuutin tappio juoksuosuudella kisan voittaneelle kovakuntoiselle Astrid Snällille on omat taustani tuntien tähän paikkaan hyvä suoritus. Ilmeisesti se, että olen voinut  parin viikon ajan juosta pääsääntöisesti ilman kipua, on alkanut vaikuttaa vauhtiin positiivisesti. Edellisistä kivuttomista askeleista alkoikin olla jo puoli vuotta… Vielä en ole uskaltanut nostaa määriä juuri 30 viikkokilometriä korkeammalle, mutta toivottavasti mystinen lonkkavaiva alkaa olla nyt voitettu ja pystyn pikkuhiljaa lisäilemään juoksulenkkejä.

Juoksu 1

Vierumäen kisa kokonaisuutena oli ehkä paras triathlonsuoritukseni koskaan, mutta lajissa tuntuu jäävän aina parannettavaa. Pyöräilyssä en pystynyt yhtä hyvään suoritukseen kuin Tahkolla vaan jostain syystä reidet olivat hapoilla jo ensimetreistä alkaen. Vielä enemmän parannettavaa jäi (taas kerran) vaihtopaikoilla, joilla hävisin kärjelle yli minuutin. Syyllinen löytyy toki peilistä, mutta kyllä suoraan sanoen vähän harmittaa, ettei tänäkään vuonna tullut yhtään harjoiteltua vaihtoja. Etenkin, kun kakkossija jäi todella lähelle. Sain toiseksi sijoittunutta Venla Koivula-Huttusta  juoksuosuudella kiinni 4 min 35s, mutta lopulta jahti epäonnistui 16 sekunin marginaalilla. Sukkien asettelun taidan jättää ensi vuonna kuntosarjalaisille…

Pyörä 2

Vaikka hampaankoloon jäikin, olen kokonaisuutena varsin tyytyväinen suorituksiini kilpailuissa, sillä ne antoivat viitteitä siitä, että kunto on mennyt kauden mittaa eteenpäin. Lisäksi sain kilpailuissa tehtyä kaksi hyvää pitkää kovatehoista harjoitusta. Triathlonkausi onkin hyvä päättää näihin fiiliksiin, vaikka ensi viikonlopun SM-kisat Ahvenanmaalla kovasti houkuttelevatkin. Monta pitkää kisaa, niistä palautumiseen tarvittava aika sekä Ahvenanmaalle vaadittava matkustus ovat kuitenkin kaikki pois laadukkaista hiihtotreeneistä, joita talven lähestyessä tarvitsen. Annan siis kerrankin järjen voittaa halut ja jään Vuokattiin toteuttamaan perusharjoittelua.

Palkintojenjako

Hommat rullaavat siis nyt varsin hyvin niin kisojen kuin treenienkin perusteella. Paljon on vielä tulevaksi ja etenkin seuraaviksi talviksi parannettavaa, mutta juuri nyt harjoittelu maistuu ja puree. Ja siihen voin olla aika pitkälle tyytyväinen! 🙂

  • Oona

 

Kuvat: Bullseye Photography (Kiitos Teemu Ojapalo!!)

 

Helteinen heinäkuu

Heinäkuu on kulunut pääosin positiivisissa merkeissä. Harjoittelu on sujunut hyvin, joskin paha epäonnistuminen viimeviikkoisissa Kalevan Kisoissa painaa edelleen mieltä.

Heinäkuu alkoi miellyttävällä yhteydenotolla, kun Lempäälän Kisasta tiedusteltiin kiinnostuksestani hiihtää seuran viestijoukkueessa. Viestit ovat olleet itselleni aina mukava yhteisöllinen lisä yksilöurheilijan arkeen eikä minun tarvinutkaan pitkään miettiä halusinko liittyä osaksi LeKin kovaa naisjoukkuetta. Vaikka Aikku ei enää satsaakaan täysillä kilpahiihtoon, on mahtava juttu, että hän on yhä mukana kuvioissa perheensä ja töidensä asettamissa rajoissa. Lisäksi uskon, että kaikissa joukkueen nuoremmissa hiihtäjissä on vielä paljon kehityspotentiaalia jäljellä. Siistiä päästä tekemään töitä yhdessä esikuvan, pitkäaikaisen ystävän (ja kilpakumppanin) sekä parin itselleni aiemmin vieraamman huipputyypin kanssa 🙂

IMG_9320

Pari viikkoa takaperin juoksin ensimmäisen kilpailuni yli vuoteen. Kyseessä oli 10km maantiekilpailu (Kymijoki-kymppi), jossa juoksin hieman huonolla vauhdinjaolla naisten uudeksi reittiennätykseksi ajan 36:52. Olin itse juoksuuni varsin tyytyväinen huomioiden, että olen helmikuussa alkaneen lonkkavaivan vuoksi pystynyt juoksemaan vain pari kertaa viikossa ja kovia juoksuharjoituksia oli ennen kilpailua alla vasta kolme. Päätin ilmoittautua Kalevan Kisojen 10000 metrille siinä uskossa, että olisin parin hyvän harjoituksen jälkeen ja rata jalkojen alla pystynyt onnistuessani parantamaan aikaani vähintään puolisen minuuttia.

36898433_397790237396430_7910857171095519232_n.jpg

Ongelmat valkenivat minulle kuitenkin myöhemmin kisaviikolla. Pohkeet olivat krampanneet kympin päätteeksi ja kolmesta juoksuttomasta päivästä huolimatta tekivät saman tempun seuraavassa treenissä jo alkuverryttelyn aikana. Sama toistui myös seuraavassa juoksuharjoituksessa ja näin ollen valmistavat treenini Kalevan kisoihin menivät enemmän kuin pilalle. Useammalla hieroja- / fysioterapiakäynnillä pohkeet saatiin sellaiseen kuntoon, että niillä oli mahdollista juosta Kalevan Kisat läpi (kiitos siitä huollolle!), mutta kovien käsittelyiden jälkeen jalat eivät todellakaan olleet parhaimmillaan vaan nilkat lähinnä roikkuivat täysin tonuksettomien pohkeiden päässä. Huonot jalat ja hellesää olisi pitänyt huomioida alkuvauhdissa, mutta siitä huolimatta lähdin liikkeelle kuin minulla olisi ollut hyväkin päivä. Lopputuloksena oli oletetusti hyytyminen ja paljon huonompi aika kuin etukäteen oletin. Eihän se ehkä ollut fiksua lähteä kisaamaan ratakympille pohkeet jo valmiiksi sökönä, mutta kaikesta huolimatta oli kiva olla kolmen vuoden tauon jälkeen Kalevan Kisojen viivalla. Lisäksi olen ylpeä siitä, että taistelin maaliin vaikeuksista huolimatta. 9. on kuitenkin parempi kuin DNF.

37415440_10217134859823561_4658430372302815232_n

Jyväskylästä matka jatkui Vuokattiin, jossa olen parin kevyen päivän jälkeen harjoitellut hyvissä olosuhteissa valmentajani Jyrki Uotilan opastuksella (en siis Mikko Virtasen, kuten tv-lähetyksessä sanottiin!). Pahin Kalevan Kisa -harmitus alkaa olla jo takana päin ja kunnonrakennus kohti talvea pettymyksen sisuunnuttamana hyvässä vauhdissa.

  • Oona

 

Kuvat: Antero Korhonen (LeKi), Liikuntaseura JPS-75 ja Tero Siivola

Uusi alku

Blogi on jälleen elänyt vajaan vuoden verran hiljaiseloaan, mutta nyt lienee taas aika hiukan avata kuulumisiani. Viime kesä päättyi jalkaterän rasitusosteopatian (murtuman esiaste) jälkeen positiivisesti triathlonin SM-kultaan syyskuussa. Sen jälkeen olo oli kuitenkin varsin sekava. En ollut pystynyt neljään vuoteen harjoittelemaan saati kilpailemaan, kuten juoksijat enkä tiennyt pystyisinkö ylipäätään enää koskaan harjoittelemaan siten, että voisin tavoitella itseäni motivoivia juoksutuloksia. Juoksijat kuitenkin tehdään juoksemalla ja omia ennätyksiä saati kansainvälisiä kenttiä on vaikea tavoitella, jos jalat hajoavat jo selkeästi alle 100km viikkokilometreillä.

En siis tiennyt mitä halusin, joten päätin antaa itselleni vuoden aikaa päättää. Halu kilpaurheilla ja pyrkiä takaisin kansainväliselle tasolle oli yhä vahva, mutta tarvitsin aikaa miettiä, missä lajissa haluaisin vielä yrittää. Niinpä lähinnä kilpakuntoilin ja harjoittelin juoksua, hiihtoa ja triathlonia melkoisena sekametelisoppana. Talven sairastelukierteeseen yhdistettynä sekametelisoppa ei odotetusti tuottanut kovinkaan hyvää tulosta, mutta tärkein kuitenkin tapahtui. Keväällä tiesin, mitä haluan ja olin motivoitunut tekemään täysillä töitä tavoitteideni eteen.

Päätösentekoa helpotti helmikuussa ilmaantunut lonkkavaiva, joka edelleen hieman haittaa menoa. Vaiva esti minua pitkään juoksemasta, mutta sen aikana huomasin nauttivani hiihtolenkeistä enemmän kuin harjoittelusta pitkään aikaan. Lisäksi tuntui huomattavasti motivoivammalta aloittaa keväinen kunnonrakennus kohti seuraavaa talvea kuin kohdata viides peräkkäinen vamman vuoksi pilaantuva kesän juoksukausi.

Toukokuun alusta lähtien olen siis harjoitellut hiihdon ehdoilla ensimmäistä kertaa elämässäni. Se ei tarkoita, ettenkö enää koskaan kilpailisi juoksussa tai triathlonissa, vaan hyvin todennäköisesti kilpailen molemmissa tänäkin kesänä. Harjoitukselliset tavoitteeni on kuitenkin siirretty kohti talvea. Lähtötilanne kevätkunnon puolesta ei todellakaan ollut hyvä, mutta parissa kuukaudessa tultu isoin harppauksin eteenpäin monella osa-alueella. Lisäksi tavoitteiden kirkastuminen on vaikuttanut mielialaan erittäin positiivisesti ja rehellisesti sanoen en edes muista, milloin olisin nauttinut harjoittelusta yhtä paljon kuin olen tänä kesänä nauttinut.

Pieniä vastoinkäymisiä (olkapään sijoiltaanmeno) lukuun ottamatta peruskuntokauden harjoittelu on sujunut hyvin ja monipuolisissa merkeissä.

Kurjan kesän onnellinen loppu

Ei näkynyt Kettusen tyttöä kesällä juoksukisoissa ja viime vuodet tuntien syykin on varmaan helposti arvattavissa. Samasta syystä menivät myös kirjoitushalut, minkä vuoksi blogissakin on ollut hiljaista. Hajosin taas. Aiemmasta oppineesta juoksut kuitenkin katkesivat ensimmäisiin selkeisiin tuntemuksiin ja diagnoosiksi paljastui ”vain” osteopatia eli rasitusmurtuman esiaste. ”Vain”-sanankin kanssa täysi juoksemattomuus kuitenkin kesti noin kuukauden, mitä on seurannut edelleen jatkuvista tuntemuksista johtuva erittäin maltillinen juoksunaloitusjakso. Juhannuksen jälkeen kilometrejä on tällä hetkellä kasassa tasan 70 eli suunnilleen saman verran, mitä moni terve kestävyysjuoksija juoksee puolessa viikossa.

IMG-20170731-WA0019

Vaikka loukkaantuminen neljättä kesää peräjälkeen harmitti ja ennen kaikkea turhautti, sain urheiluuni ja elämääni iloa asettamalla tavoitteita niissä urheilulejeissa, joiden harjoittelu oli mahdollista. Kisasin siis muutamaan otteen triathlonissa oikeastaan heti, kun pystyin (lääkärin kanssa keskusteltuani) olemaan lähes varma, että jalka kestäisi kilpailemisen. Asenteellisesti lähdin kilpailuihin ennen kaikkea pitämään hauskaa. Ja hauskaahan se oli päästä pitkästä aikaa viivalle. Nautin joka hetkestä kisaa edeltävää vessaravaamista, maitohappoja ja uupumusta myöten.
IMG-20170805-WA0008

Ensimmäiset kaksi kilpailua (Pyhtään minitriathlon ja Tahkon Finntriathlonin perusmatka) jättivät voittoinensa sen verran hyvät fiilikset, että päätin vielä osallistua viime viikonloppuna Ahvenanmaalla käytyihin Olympiamatkan SM-kilpailuihin, joista kotiintuomisina oli alle 23-vuotiaiden suomenmestaruus ja pari hyvää päänahkaa. Mikään nappionnistuminen kisa ei kuitenkaan ollut, sillä koen uineeni (pääosin mutkittelun takia) selvästi alle oman tasoni, vaihtaneeni surkeasti ja säästelleeni pyöräilyssä hieman liikaakin voimia juoksuosuutta varten. Lopputulokseen on kuitenkin syytä olla tyytyväinen huomioiden se, että joulun ja juhannuksen väliset uinti- ja pyörätreenit ovat yhdellä kädellä laskettavissa eikä kesän lähes olematon juoksuharjoittelukaan tarjonnut todellakaan mitään hyviä lähtökohtia juoksuosuudelle.

IMG-20170826-WA0006

Kesä päättyi siis mukavasti ja ennen kaikkea oli mukava huomata, kuinka harjoittelu on tuottanut tulosta jo lyhyessä ajassa. Iso kiitos kauden positiivisesta  läpiviennistä kuuluu perhe Grönvallille, joka mahdollisti kisaamisen ja harjoittelun tarjoamalla pyöräilyyn ja uintiin lainavarusteet sekä kultaakin kalliimmat tekniikkavinkit 🙂

 

Vaikka treeni-into onkin tällä hetkellä kova, on nyt aika ottaa hetki kevyesti, antaa kropan toipua treenikuormasta sekä hoitaa jalan kuntoutus loppuun. Pieni huili tähän paikkaan tekee varmasti hyvää, vaikka ei luonteelleni helppo homma olekaan…

  • Oona

 

 

 

 

Mahalaskusta ylös

Helmikuu oli urheiluni suhteen varsinaista mahalaskua. Kun selvisin yersiniasta, sairastuin suomalaiseen vatsatautiin. Vatsataudit lyötyäni onnistuin keräämään itselleni sitkeän flunssan, joka pakotti lähes viikon totaalilepoon. Maaliskuun alkupuolelta saakka olen vihdoin päässyt aloittamaan rakentavan harjoittelun, mutta valitettavasti pitkä ja kova sairastelu jättää aina jälkensä kuntoon ja jaksamiseen.

Vaikka en koko helmikuun aikana montaa juoksutreeniä ehtinytkään, oli vähäkin ilmeisesti liikaa. Tulehdusherkkä tila ja liukkaan pyörätiet laukaisivat lieviä juoksijan polven oireita, jotka vaivaavat yhä. Pystyn kyllä juoksemaan ilman suurempia kipuja, mutta oireiden kurissapitämiseksi juoksumäärät on pidettävä varsin alhaisena, kunnes jalka on täysin kunnossa. Onneksi hiihto ja crosstrainer onnistuvat täysin oireitta!

Polven vuoksi maaliskuun alku kului lähinnä suksilla liikkuen. Ensimmäiset lenkit muistuttivat enemmän sukset jalassa kävelyä kuin hiihtoa, sillä kunnossa ei tosiaan ollut kehumista. Meno alkoi kuitenkin tuntua päivä päivältä paremmalta ja päätin osallistua treenimielessä myös Neljän Vuoren hiihtoon vajaa pari viikkoa takaperin. Pitkän VK-treenin lisäksi käteen jäi vahvaa todistusaineistoa siitä, ettei aurausasento jäisissä laskuissa  ole järin nopea laskutapa, etenkään, kun se kymmeninä kertoina toistettuna jättää myös voiteet johonkin reitin varrelle. Lisäksi sain todeta, että käsien lihaskestävyys ei vajaan 150 km hiihtopohjilla riitä reipasvauhtiseen 52 kilometrin hiihtotapahtumaan, vaan kädet taisivat olla makaronia jo noin 10 km hiihdon jälkeen. Oli kuitenkin kivaa suksia pitkästä aikaa numerolappu rinnassa, vaikkei tällä kertaa veren maku suussa mentykkään.

Parin hiihtoviikon jälkeen oli aika siirtyä korkeanpaikanleirille Flagstaffiin, jossa olen viettänyt nyt puolisen viikkoa. Alkuleiri on mennyt mukavasti korkeaan ilmanalaan ja yhdeksän tunnin aikaeroon sopeutuessa. Vaikka harjoittelu on ollut teholtaan kevyttä, olen huomannut menon paranevan päivä päivältä. Vähitellen sopeutuminen alkaa olla sillä mallilla, että pääsen todenteolla etsimään kauan kateissa ollutta juoksuvauhtiani. Tekemistä riittää, mutta kiirehtiminen ei auta.

WP_20170321_10_32_30_Pro

Kuten kuvistakin huomaa, ovat säät täällä Flagstaffissa vaihdelleet laidasta laitaan. Onneksi olosuhteet ovat kunnossa ja myös sisätiloissa on tarpeen vaatiessa hyvä harjoitella!

Yhden kilpailun hallikausi

Hallikausi 2017 alkoi ja päättyi tammikuun 28. päivä 3000 metrin juoksulla Helsy-halleissa Helsingin Liikuntamyllyssä. Jälkiviisaasti sanoen oli vajaasta vuorokaudesta kiinni, että kisakauden avaus olisi siirtynyt pitkälle kevääseen.

Ongelmat alkoivat kilpailun jälkeisenä aamuna kovilla vatsakivuilla, jotka myöhemmin toivat mukanaan myös kuumeen. Joitakin oireita tosin oli havaittavissa jo kilpailupäivänä, mutta itse pistin hiukan sekaisin olevan mahan vain jännityksen piikkiin. Jännitin nimittäin todella paljon. Kun on ollut pitkään loukkaantuneena ja kilpaileminen on sitä kautta jäänyt vähiin, unohtuu satojen kilpailujen kokemus hetkessä. Muutama viikko sitten tuntemukset olivat kuin 8-vuotiaalla pikku-Oonalla piirinmestaruuskilpailujen lähtöviivalla.

received_10211859882754614

Lopputulos ei ollut kummoinen eikä lähelläkään ennätyksiäni, mutta ei sen pitänytkään olla. Se oli kuitenkin valtava loikka eteenpäin siitä, mistä syyskuun lopulla vammakierteen ja sairastelun jälkeen lähdettiin. Alla oli vasta yksi kunnon rataharjoitus ja olin melko varma, että kisavire paranisi nopeasti hallikauden kahteen seuraavaan kilpailuun: hallimaaotteluun ja SM-halleihin. Jälkikäteen olen tietysti miettinyt, oliko 9.40 tammikuun lopulla todellinen tasoni vai vaikuttiko jo tuolloin tauti, jota vastaan yhä kamppailen.

Laboratoriokokeiden ja pienen odottelun jälkeen vatsataudin syyksi paljastui yersinia-bakteeri, joka todennäköisesti oli ei-toivottu tuliainen Portugalin harjoitusleiriltä. On todella vaikea ymmärtää, kuinka sairastuin Monte Gordossa jo kolmatta kertaa, vaikka olen ollut erittäin huolellinen elintarvikehygienian kanssa. Aloitin heti tulokset saatuani 10 vuorokauden antibiottikuurin ja jouduin pitkin hampain kieltäytymään valinnasta hallimaaotteluun. Toiveet SM-halleista elivät aina tämän viikon puoliväliin, kunnes heräsin torstaiaamuna 39 asteen kuumeessa vain kolme päivää antibiottkuurin lopettamisen jälkeen.

dsc_0149

Toistaiseksi on vielä epävarmaa, uusiutuiko sama tauti vai oliko vastustuskykyni antibiottikuurin heikentämänä vain niin olematon, että keräsin kokoelmiini heti ensimmäisenä vastaan tulevan taudinaiheuttajan. Luulin vihdoin olleeni varovainen suolistobakteerin hoidossa ja välttyneeni kaikenmaailman pitkittymisiltä, mutta eipä näköjään tämäkään riittänyt. Labratulokset toivottavasti selventävät asioita ensi viikon aikana ja pääsen taas ottamaan askelia kohti normaalia harjoittelua.

Joskus tuntuu, kuin kaikki mahdollinen epäonni osuisi omalle kohdalleni, vaikka todellisuudessa asiat voisivat olla paljon huonomminkin. Olen kuitenkin vielä hengissä ja vaikken voikkaan juuri nyt harjoitella normaalisti, on minulla ollut muutamaa päivää lukuun ottamatta riittävästi voimia ”tavalliseen elämään”. Lisäksi olen erittäin onnellinen kahdesta ehjästä jalastani, jotka varmasti pääsevät tositoimiin heti, kun kroppa muuten on siinä kunnossa. Tämänpäiväiset SM-kilpailut seuraan hiukan katkeranakin katsomon puolelta, mutta lupaan tehdä parhaani kannustaakseni muut urheilijat koviin suorituksiin! Kesään on vielä aikaa ja nämä pienet vastoinkäymiset vain kasvattavat nälkää sitä kohti edetessä.

  • Oona

 

Parasta aikaa 2016

Vuosi 2016 oli kokonaisuudessaan  vaikea. Kaksi yli kahden kuukauden totaalista juoksutaukoa vaatinutta vammaa, niistä kuntoutuminen ja syksyinen sairastelu saivat mielen matalaksi. Vuoden loppua kohti alkoi onneksi näyttää valoisammalta.

Käytännössä olen saanut harjoitella terveenä syyskuusta lähtien. Vammojen säikyttämänä ja opettamana on homma kuitenkin ollut lähinnä varman päälle vetämistä, korvaavat isossa roolissa ja kokonaismääräkin hyvin maltillilnen. Varovaisuus on kuitenkin tuottanut siinä mielessä tulosta, että määriä ja vauhteja on voitu vähitellen nostaa. Kunnon kohotessa myös mieliala on kohonnut sekä itseluottamus omaan tekemiseen ja mahdollisuuksiin alkanut vähitellen palata.

Joulukuu oli menneen vuoden paras kuukausi ja vuosi pääsikin vaihtumaan positiivisissa merkeissä. Ei siksi, että olisin hyvässä kunnossa, vaan siksi, että olen ehjänä ja nousukunnossa. Sadan juoksukilometrin raja ylittyi pari viikkoa sitten ja piikkarit olivat torstaina jalassa ensimmäistä kertaa sitten kesäkuun. Urheiluasiat ovat nyt viimevuosien tasoon verrattuna varsin hyvällä mallilla, mutta samalla olen erittäin tyytyväinen, että kesä on vasta puolen vuoden kuluttua.

Oma vuoteni vaihtui tällä kertaa leiriolosuhteissa Portugalissa. Sulat ja hiekkapohjaiset juoksualustat, hyvä seura treeneissä ja vapaa-ajalla, saatavilla oleva valmennus ja lihashuolto, mahdollisuus salin ja uimahallin käyttöön sekä ylipätään rento ja helppo elämä ovat aika pitkälle se, mitä juoksija voi toivoa. Maltti  treenien kanssa on vaikea säilyttää, mutta kahdesti kantapään kautta oppineena sitä alkaa vähitellen löytyä riittämiin.

Iso kiitos vielä kaikille, jotka olivat tukenani kuluneena vuonna! Valmentajien, lihashuoltajien, läheisten, yhteistyökumppanien ja kaikkien tsemppaajien arvo on ollut ja on yhä korvaamatonta. Teitä kaikkia tarvitaan. Kiitos siitä!

img-20161229-wa0004

Hyvää Uutta Vuotta 2017!

  • Oona

Diagnoosista tähän päivään

Edellinen teksti on kirjoitettu pari kuukautta sitten tilanteessa, jossa tuntemattomasta syystä kipuillut kantapää tuntui pilaavan koko kauden. Tilanteessa, jossa kuitenkin uskoin ja toivoin, että kesä tulisi vielä syksyllä. Ei tullut. Uusintakuvassa kipujen syyksi paljastui kantaluun rasitusmurtuma, mikä tarkoitti parin kuukauden juoksutaukoa. Jo toista kertaa parin vuoden sisällä kävi siis niin, että ensimmäisessä magneettikuvassa ei syytä löydetty. Kivun todellisen syyn tietäminen olisi aina tärkeää sekä nopean paranemisen että henkisen asennoitumisen kannalta. Kuten olen jo aiemmin kirjoittanut, epätietoisuus on kaikkein pahinta.

Diagnoosi oli shokki. Sen jälkeen ajatukset ovat harhailleet ja vaihdelleet niin paljon, etten ole halunnut kirjoittaa. Lopputuloksena olisi luultavasti ollut vain teksti, jonka olisin poistanut heti seuraavana päivänä, kun mieli urheilun suhteen olisi muuttunut päinvastaiseksi. Kun kolmas kesä peräjälkeen katkeaa rasitusmurtumaan, ovat päällimmäisenä helposti kysymykset: voinko ylipäätään kestää ehjänä, onko juoksu vain jatkuvaa pään seinään hakkaamista ja pitäisikö yrittää jotain muuta ennen kuin olen liian vanha.

Olen ollut erittäin kilpailuhenkinen lapsesta lähtien. Oli jaksettava syödä enemmän lettuja kuin kukaan muu, ehdittävä kiinnittämään turvavyö ensimmäisenä ja voitettava lautapelit. Koko lautapeleissä ei ylipäätään ollut mitään järkeä, jos niitä pelattiin ”huvikseen” eikä tosissaan voittajaa etsien. Myös juoksu ja siinä kilpaileminen ovat olleet mukana pienestä pitäen. Päiväkoti-iässä minulla oli tapana juosta usein parinsadan metrin mittaista”Väkäkujan lenkkiä” korttelimme ympäri. Äiti, Isä ja Vaari toimivat yleisimpinä kilpakumppaneina, mutta juoksin myös yksin kelloa vastaan. Jos ensimmäinen yritys ei tuonut ennätystä niin ajanottajat saivat odottaa niin kauan, kunnes yritysteni jatkuessa ennätys kirjattiin uusiin lukemiin.

Juuri kilpailuviettini takia vammat ovat olleet erityisen raskaita. Kärsin vammoista koko kesän ja syksyn 2015 sekä tämän vuoden alun. Harjoittelin vammoista huolimatta niin hyvin kuin kesän juoksujen kannalta pystyin. Käytin paljon aikaa ja rahaa mahdollistaakseni mahdollisimman hyvän kesän. Ja, kun maaliskuussa vihdoin sain juosta kivuttomasti, jaksoin uskoa hyvään kesään. Tiesin olevani hyvässä kunnossa ja pystyväni ennätystuloksiin, kun vain saisin riittävästi ehjää juoksuharjoittelua alle. Sain kuitenkin pettyä jo kolmannen kesän peräjälkeen. Olin taas antanut vuoden ajan kaikkeni, jotta voisin katsoa muiden kilpailuja kotisohvalta.

Elokuun 5. päivä sain kontrollikuvista hyviä uutisia, kun luu osoittautui luutuneeksi. Kilpailuvietti oli kesän mittaan kasvanut sietämättömäksi ja päätin osallistua 13.8. kilpailtuun perusmatkan (1,5km uinti, 40km pyöräily ja 10 km juoksu) SM-triathloniin, vaikka tiesin sen itsekin varsin typeräksi ideaksi. Pää kuitenkin tarvitsi rentoutumista ja päätin suorittaa kisan surkeilla treenipohjillani. Maantiepyörää kokeilin ensimmäistä kertaa neljä päivää ennen kilpailua, avovesiuintia ehti kertyä parin lenkin verran ja juoksua juhannuksen jälkeen yhteensä 12 hölkkäkilomeriä kolmeen harjoitukseen jaettuna. Suoritus ei mysrkysäässä ollut uinnin, pyöräilyn ja vaihtojen osalta tosiaankaan sellainen, johon olisin ollut tyytyväinen, mutta oli ihanaa taas kilpailla! Lisäksi kotiin kuljetetut ehjä jalka ja nuorten SM-hopea lämmittivät mieltä.

img-20160905-wa0003

Kaikenkaikkiaan uudenlaisesta kisakokemuksesta jäi hyvä fiilis, ja vaikka omasta mielestäni suoritus epäonnistui, niin jokaisesta osa-alueesta löytyi ”positiivisiakin” puolia:

  1. uinti: en hukkunut uidessani ensimmäistä kertaa aallokossa, vaikka eräs kilpakumppani myönsi kisan jälkeen että oli ollut uintiosuuden aikana huolissaan pärjäämisestäni vaikeissa oloissa.
  2. vaihdot: viivyttelin vaihdoissa 2 minuuttia muita kauemmin, mutta saimpahan päälle lämpöisen pitkähihaisen ja vältyin peesiajon tuomalta kolarointiriskiltä jäämällä samaan aikaan vaihtaneesta porukasta selkeästi jälkeen jo ennen pyöräosuutta.
  3. pyöräily: en kaatunut, vaikka melkoisen riskin saatoin pariin kertaan aiheuttaa jarruttelemalla märällä tiellä keskellä vauhdikkaimpia alamäkiä ja aiheuttamalla mutkissa tientukon takaatuleville miehille (pahoittelut tästä tunaroinnista kärsineille). Myöskään juomapullo ei päässyt tyhjentymään kesken kisan, kun en tuulisella säällä uskaltanut irroittaa otettani pyörän ohjaustangosta. Kisanaikainen tankkaus jäi siis varsin vähiin.
  4. juoksu: vauhti oli parempaa kuin olemattoman juoksuharjoittelun ja edeltäneen uinnin ja pyöräily jälkeen osasin odottaa. Jalka kesti ja juoksusta jäi fiilis, että voisin päästä aloittamaan uutta harjoitukautta varsin hyvässä kunnossa.

Triathlonin jälkeen oli tarkoitus lähteä erittäin varovaisesti juoksuharjoitteluun. Pidin suosiolla kolme välipäivää ja ehdin tehdä yhden 3km juoksuharjoituksen, kunnes ongelmat taas alkoivat. Sairastuin jonkinlaiseen vatsatautiin, joka ei vain ottanut loppuakseen vaan jatkui kahden viikon ajan. Nyt uskon, että tauti on voitettu, mutta jaksaminen harjoittelussa on juuri sitä, mitä sen voi olettaa 2 viikon sairastamisen jälkeen olevan. Onneksi paluu sairastelua edeltäneelle tasolle tapahtuu yleensä suhteellisen nopeasti. Toivon, että nyt tämä 1,5 vuotta sitten aloitettu kehä on suljettu: vatsa, vasen kantaluu, vasen akilles, oikea akilles, oikea kantaluu, vatsa.

Tulevan vuoden suhteen on kaikki vielä auki enkä oikein itsekkään tiedä, mitä haluan. Sisälläni asuva kilpailija ei kuitenkaan ole jatkuvista vastoinkäymistä huolimatta vielä valmis luovuttamaan. Samanaikaisesti olen täysin loppuunpalanut näiden vammojen vuoksi. Siitä syystä varmaa onkin vain, että tulevan vuoden päätavoitteeni on harjoitella ehjänä ja tulokset saavat seurata perässä tai mahdollisesti olla seuraamatta. Käytännössä tämä tulee tarkoittamaan koko tulevan vuoden ajan erittäin maltillisia juoksumääriä sekä monipuolista harjoittelua useita eri kestävyys- ja tukiharjoitusmuotoja hyödyntäen. Aika näyttää, millaiseksi tuleva kausi tarkemmin muodostuu.

  • Oona

 

Mikä tekee urheilijan hulluksi?

Pettymykset ja vastoinkäymiset kuuluvat kilpaurheiluun eikä kukaan voi niiltä täysin välttyä. Usein ne saattavat myös opettaa jotain, saada onnistumiset tuntumaan entistäkin paremminlta tai jopa tuoda lisää iloa vamman jälkeiseen  harjoitteluun. Kukaan ei kuitenkaan ole kone, joka kestäisi vastainkäymisiä loputtomiin vaan ennenpitkää ne vievät tilanteeseen, jossa keikutaan jossain hulluuden, masennuksen ja epätoivon välimaastossa.

Yksittäinen vamma on usein urheilijalle iso shokki, etenkin jos se edellyttää pitkää poissaoloa oman urheilulajin parista. Vielä pahemmalta tuntuu, jos vamma tulee ennen kauden päätavoitetta ja kaikki vuoden tai jopa vuosien aikana työ tuntuu valuvan hukkaan. Selkeä syy kivuille ja siihen annettava pitkä paranemisennuste järkyttävät. Pahimmasta olotilasta kuitenkin pääsee yleensä suht helposti yli asettamalla uudet tavoitteet sekä tekemällä suunnitelman, jonka avulla samalta ongelmalta vältytään jatkossa ja uusien tavoitteiden saavuttaminen mahdollistuu.

Joskus ja valitettavan usein käy kuitenkin niin, että vaikka luulee tehneensä parhaansa vammojen välttämiseksi, ei mene pitkäänkään, kun tielle astuu uusia esteitä. Vaikka se epäreilulta tuntuukin, yksi vamma johtaa usein kierteeseen urheilijan varovaisuudesta huolimatta. Kun tämä kierre jatkuu usean, usean vamman verran ja vuodet kuluvat, alkaa urheilijan omakin usko ehjänä pysymisen mahdollisuuksiin olla jo koetuksella. Jos kuitenkin tahtoo vielä yrittää, on tuo usko pystyttävä säilyttämään. On keksittävä yhä uusia tapoja, millä vammakierteestä vihdoin voisi päästä ulos.

Vaikka jatkuvat vammat turhauttavat ja aiheuttavat toistuvaa mielipahaa, on yksi asia, joka tekee niistä vieläkin pahempia: epätietoisuus. Epätietoisuus, joka estää asettamasta uusia tavoitteita ja laatimasta uusia suunnitelmia. Epätietoisuus, jonka vuoksi urheilija ei voi käyttää tärkeimpiä selviytymiskeinojaan vastoinkäymisten lyömiseksi henkisellä tasolla. Ilman selkeää syytä kivuille on mahdotonta saada selkeää paranemisennustetta ja sitä kautta erittäin vaikea tähdätä yhtään mihinkään.

Olen ollut 2,5 vuotta jatkuvassa vammakierteessä. Kevään 2014 jälkeen olen voinut harjoitella normaalisti yhteenlaskien noin puolen vuoden ajan. Kaikki muu harjoittelu on ollut joko täysin korvaavien parissa tai juoksun sisäänajoa tehden kuitenkin enimmäkseen korvaavia. Takanani on vaikein vuosi ikinä, mutta siltikään en ole kertaakaan ollut henkisesti niin kovilla kuin nyt. Kaikki murtui taas juuri, kun luulin löytäneeni keinot pysyä ehjänä ja kaikista vaikeuksista huolimatta pääsin vireeseen, jolla uskoin EM- ja Olympiarajan vielä murtuvan ajallaan. Koskaan en päässyt tuota virettä näyttämään.

Nyt tilanne on kuitenkin erilainen. Minulla ei magneettikuvan mukaan pitäisi olla mitään vakavaa. Ensimmäisen diagnoosin mukaan juoksemisen Kuortaneen eliittikisoissa piti olla mahdollista. Ei ollut. Suuntaisin katseeni Kalevan kisoihin ja koviin tuloksiin loppukaudesta. Toisen diagnoosin mukaan juoksemisen pitäisi olla nyt mahdollista. Ei ole, vaikka tilanne onkin edistynyt. Minulla ei ole varmaa tietoa, mistä tuntemukset tulevat ja kuinka niihin pitäisi suhtautua. Aika Kalevan kisoihin hupenee ja juoksutauko pitenee, minkä vuoksi paluu muuttuu yhä vaikeammaksi. Eikä ole muuta vaihtoehtoa kuin edetä päivä kerrallaan ja toivoa seuraavasta päivästä tätä päivää parempaa. Samanaikaisesti pitäisi tasapainoilla kuntoa ylläpitävän harjoittelun ja nopeimman mahdollisen toipumisen välillä tietämättä, missä raja menee. Pidemmän päälle on rankkaa elää epätietoisuudessa, jossa et edes tiedä, mitä tehdä tavoitteidesi eteen tai ylipäätään, mihin ne kannattaisi asettaa. Tietenkin tärkeimmät tavoitteet ovat vielä kaukana edessä, mutta matka kohti niitä vain on turhan kivinen.

Tätä tekstiä kirjoitan varsin ristiriitaisin tuntein. Olen tehnyt ensimmäisen kovemman harjoituksen Alter G -kevennysjuoksumatolla, ja vaikka se ei lähimainkaan vastaakaan oikeaa juoksua, on kropassa euforian tunne, jonka kaltaista en kolmeen viikkoon ole tuntenut. Samaan aikaan katson kotisohvalla hammasta purren, kun kauden pääkilpailu pyörii ilman minua.

Miten harjoitella juoksematta? Mitä kevennysjuoksu aiheuttaa? Milloin voin taas juosta? Ehdinkö vielä tällä kaudella kuntoon? Kukaan ei tiedä vastausta, mutta päivän Alter G ja sen aiheuttamien tuntemusten vähäisyys aiempiin kokeiluihin verrattuna antoi uskoa. Haaveet ruotsinkaadosta ennätyskunnossa elävät vielä. Päivä kerrallaan, seuraavaa odotellen.

”Urheilu on maailman tärkein ei niin tärkeä asia”. Onneksi asiat urheilun ulkopuolella ovat hyvin ja lähipiiri vahvasti tukena. Kiitos ja anteeksi heille, tiedän että minussa on nyt kestettävää…

Oona