Mikä tekee urheilijan hulluksi?

Pettymykset ja vastoinkäymiset kuuluvat kilpaurheiluun eikä kukaan voi niiltä täysin välttyä. Usein ne saattavat myös opettaa jotain, saada onnistumiset tuntumaan entistäkin paremminlta tai jopa tuoda lisää iloa vamman jälkeiseen  harjoitteluun. Kukaan ei kuitenkaan ole kone, joka kestäisi vastainkäymisiä loputtomiin vaan ennenpitkää ne vievät tilanteeseen, jossa keikutaan jossain hulluuden, masennuksen ja epätoivon välimaastossa.

Yksittäinen vamma on usein urheilijalle iso shokki, etenkin jos se edellyttää pitkää poissaoloa oman urheilulajin parista. Vielä pahemmalta tuntuu, jos vamma tulee ennen kauden päätavoitetta ja kaikki vuoden tai jopa vuosien aikana työ tuntuu valuvan hukkaan. Selkeä syy kivuille ja siihen annettava pitkä paranemisennuste järkyttävät. Pahimmasta olotilasta kuitenkin pääsee yleensä suht helposti yli asettamalla uudet tavoitteet sekä tekemällä suunnitelman, jonka avulla samalta ongelmalta vältytään jatkossa ja uusien tavoitteiden saavuttaminen mahdollistuu.

Joskus ja valitettavan usein käy kuitenkin niin, että vaikka luulee tehneensä parhaansa vammojen välttämiseksi, ei mene pitkäänkään, kun tielle astuu uusia esteitä. Vaikka se epäreilulta tuntuukin, yksi vamma johtaa usein kierteeseen urheilijan varovaisuudesta huolimatta. Kun tämä kierre jatkuu usean, usean vamman verran ja vuodet kuluvat, alkaa urheilijan omakin usko ehjänä pysymisen mahdollisuuksiin olla jo koetuksella. Jos kuitenkin tahtoo vielä yrittää, on tuo usko pystyttävä säilyttämään. On keksittävä yhä uusia tapoja, millä vammakierteestä vihdoin voisi päästä ulos.

Vaikka jatkuvat vammat turhauttavat ja aiheuttavat toistuvaa mielipahaa, on yksi asia, joka tekee niistä vieläkin pahempia: epätietoisuus. Epätietoisuus, joka estää asettamasta uusia tavoitteita ja laatimasta uusia suunnitelmia. Epätietoisuus, jonka vuoksi urheilija ei voi käyttää tärkeimpiä selviytymiskeinojaan vastoinkäymisten lyömiseksi henkisellä tasolla. Ilman selkeää syytä kivuille on mahdotonta saada selkeää paranemisennustetta ja sitä kautta erittäin vaikea tähdätä yhtään mihinkään.

Olen ollut 2,5 vuotta jatkuvassa vammakierteessä. Kevään 2014 jälkeen olen voinut harjoitella normaalisti yhteenlaskien noin puolen vuoden ajan. Kaikki muu harjoittelu on ollut joko täysin korvaavien parissa tai juoksun sisäänajoa tehden kuitenkin enimmäkseen korvaavia. Takanani on vaikein vuosi ikinä, mutta siltikään en ole kertaakaan ollut henkisesti niin kovilla kuin nyt. Kaikki murtui taas juuri, kun luulin löytäneeni keinot pysyä ehjänä ja kaikista vaikeuksista huolimatta pääsin vireeseen, jolla uskoin EM- ja Olympiarajan vielä murtuvan ajallaan. Koskaan en päässyt tuota virettä näyttämään.

Nyt tilanne on kuitenkin erilainen. Minulla ei magneettikuvan mukaan pitäisi olla mitään vakavaa. Ensimmäisen diagnoosin mukaan juoksemisen Kuortaneen eliittikisoissa piti olla mahdollista. Ei ollut. Suuntaisin katseeni Kalevan kisoihin ja koviin tuloksiin loppukaudesta. Toisen diagnoosin mukaan juoksemisen pitäisi olla nyt mahdollista. Ei ole, vaikka tilanne onkin edistynyt. Minulla ei ole varmaa tietoa, mistä tuntemukset tulevat ja kuinka niihin pitäisi suhtautua. Aika Kalevan kisoihin hupenee ja juoksutauko pitenee, minkä vuoksi paluu muuttuu yhä vaikeammaksi. Eikä ole muuta vaihtoehtoa kuin edetä päivä kerrallaan ja toivoa seuraavasta päivästä tätä päivää parempaa. Samanaikaisesti pitäisi tasapainoilla kuntoa ylläpitävän harjoittelun ja nopeimman mahdollisen toipumisen välillä tietämättä, missä raja menee. Pidemmän päälle on rankkaa elää epätietoisuudessa, jossa et edes tiedä, mitä tehdä tavoitteidesi eteen tai ylipäätään, mihin ne kannattaisi asettaa. Tietenkin tärkeimmät tavoitteet ovat vielä kaukana edessä, mutta matka kohti niitä vain on turhan kivinen.

Tätä tekstiä kirjoitan varsin ristiriitaisin tuntein. Olen tehnyt ensimmäisen kovemman harjoituksen Alter G -kevennysjuoksumatolla, ja vaikka se ei lähimainkaan vastaakaan oikeaa juoksua, on kropassa euforian tunne, jonka kaltaista en kolmeen viikkoon ole tuntenut. Samaan aikaan katson kotisohvalla hammasta purren, kun kauden pääkilpailu pyörii ilman minua.

Miten harjoitella juoksematta? Mitä kevennysjuoksu aiheuttaa? Milloin voin taas juosta? Ehdinkö vielä tällä kaudella kuntoon? Kukaan ei tiedä vastausta, mutta päivän Alter G ja sen aiheuttamien tuntemusten vähäisyys aiempiin kokeiluihin verrattuna antoi uskoa. Haaveet ruotsinkaadosta ennätyskunnossa elävät vielä. Päivä kerrallaan, seuraavaa odotellen.

”Urheilu on maailman tärkein ei niin tärkeä asia”. Onneksi asiat urheilun ulkopuolella ovat hyvin ja lähipiiri vahvasti tukena. Kiitos ja anteeksi heille, tiedän että minussa on nyt kestettävää…

Oona

Hyvää ja vähemmän hyvää juhannusta

Juhannus vaan ei ole minua varten. 2014: 40 astetta kuumetta ja Euroopan joukkuemestaruuskilpailujen seuraaminen sohvalta käsin. 2015: Euroopan joukkuemestaruuskilpailut 30 asteen helteessä, katastrofaalinen kisasuoritus, pistävä kipu joka askeleella ja seuraavat juoksuaskeleet kahden kuukauden kuluttua. 2016: Väliinjäävät Kuortaneen eliittikisat ja viimeisen rajanalitusmahdollisuuden myötä karkaava EM-kone.

Jälleen kerran kaikki kaatuu niskaan, kun juoksu alkaa olla vähän sinne päin ja kisavire lähellä. Kaksi hyvää ja itseluottamusta nostanutta treeniä viime viikolla, mutta jälkimmäisen (estetreeni) jälkeen tuntemukset kantapäässä. Eivätkä ne loppujen lopuksi jääneet tuntemuksiksi vaan juoksemisen täysin estäviksi ”puukoniskuiksi”. Diagnoosi on vielä epävarma ja tarkentunee parin viikon sisällä. Tällä hetkellä kuitenkin näyttää, että selviän parin viikon juoksutauolla, mutta tässä tilanteessa helposti pelkää sitä pahinta.

Kaksi viikkoa kuitenkin käytännössä tarkoittaa osaltani taputeltua arvokisakesää. Joidenkin mielestä se oli ehkä taputeltu ilman vammaakin, mutta itselläni ja lähipiirillä oli kyllä tieto, että rajojen alitus olisi ollut realistista, joskaan ei tietysti varmaa. Pettymys on valtava, ajatukset sekaisin ja päällimmäisenä kysymyksenä, miksi taas kävi näin. Tällä hetkellä en voi kuitenkaan kuin lepuuttaa jalkaa, ylläpitää kuntoa vedessä ja toivoa, ettei koko kesä ole ohi. Tarkemman diagnoosin aika on, kun ongelman todellinen laatu selkiytyy…

Askel kerrallaan

Belgian ”katastrofista” on nyt tultu viikko eteenpäin. Koko kisan jälkeinen viikko oli edelleen tuntemattomasta syystä nihkeää, kuten myös seuraava kisa (3000m Espoo Challenge 6.6.). Keskiviikkoisen lepopäivän ja fysioterapeutin lantion lukkotilan avanneen käsittelyt myötä homma kuitenkin helpottui selvästi. Jalat olivat vihdoin kevyet ja torstainen vauhtikestävyystreeni kulki huomattavasti edellisiä viikkoja paremmin. En tiedä, oliko syynä kisastartti, lepo, käsittely vai niiden yhteisvaikutus, mutta pääasia, että juoksu vihdoin aukesi ja tuntui taas hyvältä.

Eilen kisattiin kovatasoiset tähtikisat Raaseporissa. Omalta osaltani ohjelmassa oli 1500m sprinttimatka ja tavoitteena nousujohteinen juoksu. Loppuaika 4.32 ei ole hyvä, mutta tilanteeseen nähden juoksu oli kohtalainen ja antoi merkkejä, että maanantaista on tultu taas askel eteen päin. Kiihtyvällä vauhdinjaolla (toinen puolikas 7,5 s ensimmäistä kovempi) juostu juoksu myös mitä todennäköisimmin varmistaa, että kehitys kisan myötä jatkuu edelleen. Sprinttikisa teki varmasti hyvää jatkoa ajatellen, sillä PK- ja VK-treenit kyllä kulkevat, mutta nopean juoksun ja etenkin irtiottokyvyn kanssa riittää vielä tekemistä.

Oona

Jostainhan se on avattava

Kesän kisakausi 2016 on nyt avattu. Kisa ei mennyt tosiaankaan toiveideni mukaan enkä oikeastaan ole keksinyt suorituksestani kuin kaksi positiivista asiaa: juoksin ensimmäisen estekisan vuoden tauon jälkeen ja jalat ovat edelleen ehjät (ja itse asiassa paremman tuntuiset, mitä koko juoksua edeltäneen viikon ajan…).

Mutta suoraan sanoen lähes 10:30 loppuaika ei ollut todellakaan se, mitä toivoin ja mitä treenien perusteella oli odotettavissa vaan ennemminkin pidän sitä melkein katastrofina. Syitä epäonnistumiseen on pohdittu paljon ja arveluista voisi kirjoittaa romaanin, jota kukaan ei jaksaisi lukea. Lyhyesti sanoen suurimmat haittatekijät olivat todennäköisesti: 1) Yksinkertaisesti huono päivä 2) Edeltäneen viikon treenit, jotka vedin vastoin suunnitelmien aivan liian kovaa, minkä vuoksi ne olivat kehittävän sijaan kuluttavia 3) Erittäin ruuhkainen startti(32 juoksijaa esteissä on liikaa!)  yhdistettynä erittäin vähäiseen estetekniikkaharjoitteluun. Ruuhkajuoksussa ensimmäinen kilometri oli käytännössä sekä aikaa että energiaa kuluttavalla pysähdys + kiihdytys -tyylillä, koska en vain osannut ylittää esteitä keskellä ryhmää, sipsuttelin ja lähes pysähdyin joka esteelle. 4) Edelliset tekijät huomioiden liian kova alkuvauhti + maitohappoihin tottumattomat lihakset + estetreenien puute + pettymys omaan suoritukseen jo kilpailun puolivälissä (mitä ei saisi tapahtua ikinä!!), minkä vuoksi viimeinen kilometri ei ollut kaukana kävelystä.

Belgian reissusta ei siis jäänyt käteen kovinkaan hyvät tunnelmat, mutta virheistä on jälleen otettava opiksi. Ehkä vihdoin opin malttamaan harjoituksissa ja tekemään ne niin kuin valmentaja on ne suunnitellut. Myös esteitä on treenattava vielä paljon, mutta toisaalta säilytettävä vammataustan vuoksi maltti hyppyjen määrässä. Kisassa kertynyt kokemus ruuhkassa juoksemisesta on varmasti kullanarvoinen, sillä edellisen kerran estekisassa edelläni on ollut enemmän kuin kaksi juoksijaa Rietin EM-alkuerässä vuonna 2013 ja silloinkin kaaduin…

Tuleva viikko kuluu henkisten haavojen paikkaukseen, palautumiseen, RAKENTAVIIN EIKÄ LIIAN KOVIIN harjoituksiin sekä pikkuveljen ylioppilasjuhliin ja niiden valmisteluun. Jos kaikki sujuu hyvin, starttaan ensi viikolla sileillä ratamatkoilla, mutta nyt on parempi elää päivä kerrallaan eikä hoppuilla. 25.6. ja EM-rajan eräpäivä lähenee, mutta oikomalla ei ole kuin hävittävää.

 

 

SM-maastot 2016

Ihan mahtavaa taas kisata! Mahtavaa, vaikka kovatehoinen juoksu ei tuntunut vielä hyvältä. Mahtavaa, vaikka jännitin varmaan yhtä paljon kuin 14-vuotias Oona kahdeksan vuotta sitten Vammalan SM-maastoissa. Mahtavaa, vaikka joutui istumaan tuntitolkulla autossa vajaan vartin juoksun takia. Mahtavaa, vaikka maastojuoksu ei todellakaan kuulu vahvuuksiini. Mahtavaa, että voitin, mutta mahtavaa se olisi ollut ilmankin sitä. Olen kaivannut tätä niin paljon. Juoksu ja kilpailut ovat kaksi asiaa, joista nautin, joita rakastan ja joita ilman puuttuu jotakin oleellista.

13184607_10154023130603819_123481298_o

Kuva: Heidi Lehikoinen

Kuten jo mainitsinkin, on kisavauhtisessa juoksussa vielä hakemista. Peruslenkillä tuntuu hyvältä ja vauhtikestävyyskin kulkee kohtuullisesti, mutta siihen se kulku sitten loppuukin. Mutta niinhän se toimii, että juoksu kehittyy niillä vauhdeilla, joilla treenataan eikä pitkien vammojen jälkeen vain voi suoraan hypätä kilpailuun valmistaviin treeneihin. Nyt alkaa kuitenkin pikkuhiljaan olla aika siirtyä kovempiin rataharjoituksiin, joiden myötä uskon vauhtien nousevan nopeasti. Siinä mielessä tilanne kuitenkin on positiivinen, että pohja, jonka päälle rakentaa, tuntuu melko vahvalta eikä suorituskykykään toivottoman kaukana tavoitteistani, vaikka paljon työtä onkin vielä tehtävänä.

IMG_20160508_184053

Toukokuun loppu jatkuu siis enenevissä määrin rataharjoitusten merkeissä. Tulevat viikot määrittelevät pitkälti myös alkukesän kisakalenteria ja kilpailukauden avaus selkeytynee tämän viikon treenien myötä. Jotta Suomen kovatasoiseen estejoukkueeseen mahtuu, on kovaa pystyttävä juoksemaan jo ennen juhannusta. Siksi myös startteja on pakko alkaa saamaan alle viimeistään touko-kesäkuun vaihteessa, mitä ei yhtään helpota olematon estekisatarjonta Suomen tai edes Pohjoismaiden alueella. Kivahan se tietysti olisi startata ratakausi jo saman tien, mutta aika ennen arvokisanäyttöjä alkaa olla jo niin vähissä, että jokainen harjoitus ja kilpailu matkustuksineen on mietittävä huolella. Ja tietysti tarkkana saa olla jalkojenkin kanssa…

  • Oona

Kuulumisia kuun vaihtessa

Edellisestä tekstistä on taas vierähtänyt tovi, mutta tällä kertaa hiljaisuus ei onneksi ole merkki terveysongelmista. Viimeiset viikot ovat vain yksinkertaisesti olleet sen verran kiireiset, etten ole halunnut lisätä kiirettä kirjoittelemalla. Ensin matkustelua ja huonosti saatavilla olevia nettiyhteyksiä leirin päätteenä, sitten koulu ja jet lag. Opintojen kanssa onkin pidellyt turhakin kiirettä, eikä ihme kun hieman liioiteltuna hoitaa kahden kuukauden opinnot 1,5 viikossa… Liikuntatieteiden kandidaatin paperit kuitenkin alkavat olla työnohjaajan tarkistusta vaille käsissä ja kesä täten valmis alkamaan.

Sitten itse asiaan eli juoksemiseen. Leirin pari viimeistä viikkoa sujuivat hyvin. Vauhdit paranivat ja jalat kestivät yhä enemmän ja enemmän juoksua. Mielestäni selkein merkki onnistuneesta leiristä ovat kuitenkin olleet viime viikkojen hyvät harjoitukset. Ja hyvällä tarkoitan tässä mielessä sitä, että lähes jokainen harjoitus näyttää merkkejä juoksukunnon parantumisesta. Ja sehän leirin päätavoite oikeastaan olikin, että Suomeen palattuani pystyn tekemään hyvän kilpailuunvalmistavan kauden ehkä paremmilla vauhdeilla, mihin olisin pystynyt ilman korkeanpaikan harjoittelua. Vaikea sanoa, mikä tilanne ilman leiriä olisi, mutta tällä hetkellä pidän mennyttä 1,5 kuukauden jaksoa 2100 metrin korkeudessa onnistuneena. Itse juoksuvauhtia en kutsuisi vielä hyväksi, mutta siihen suuntaan ollaan päivä päivältä menossa.

dav

Tuota ulkosyrjälle tulevaa askelta pitänee hieman yrittää korjata. Helpommin sanottu kuin tehty…

dav

Aina ei tarjennut  vähissä vaatteissa

burst

Ja joskus piti paeta säätä sisätiloihin

Kaikenkaikkiaan pidän Flagstaffin reissua hyvänä kokemuksena. Koin ensimmäistä kertaa yli 3h aikaeron ja yli 10h kestävän lentomatkan, minkä uskon olevan arvokasta, jos ja toivattavasti kun valmistaudun Rion olympialaisiin kesän lopussa. Ja leiriä arvioidessa ei tietenkään voi unohtaa myöskään uusia ystäviä Suomen rajojen ulkopuolelta, upeita maisemia eikä täydellistä tilaisuutta surkean englannin kielen kehittämiseksi.

12959348_1312609752099322_2137643288_o

 

dav

IMG_20160416_151545

Harjoitteluni alkaa ensimmäistä kertaa juhannuksen jälkeen olla juoksijan harjoittelua. Täysin en kuitenkaan ole vielä luopunut korvaavistakaan ja viikoittaiset juoksuttomat päivät ja pari palauttavaa vesijuoksua ovat olleet edelleen mukana. Äitienpäivänä suomalainen kisakausi pääsee osaltani vauhtiin SM-maastojen merkeissä. Kisa on itseleni lähinnä harjoitus, jota varten ei erityisemmin valmistauduta, mutta siitä huolimatta on huippua päästä taas kisaamaan! Ja melkein yhtä ihanaa oli tehdä tiistaina ensimmäistä kertaa juhannuksen jälkeen kunnon piikkariratavetoja… Tätä on kaivattu!!!

  • Oona

Positiivisia ajatuksia

Akilles kestää, lihaksetkin alkavat kestää, juoksukulku paranee ja aurinkokin on paistanut melkein koko viikon. On siis aika helppo olla hyvillä mielin. Tai no, kyllä mielessä on koko ajan se, että olen vielä tosi kaukana siitä tasosta, millä kesällä haluan ja myös aion olla. Muuta ei kuitenkaan taustat huomioiden voi olettaakaan. Siispä, vaikka periaatteessa odotankin kesän kisoja enemmän kuin innolla, olen erittäin kiitollinen, että niihin on vielä paljon aikaa!

12874344_1676258789289107_1036022320_o12443308_1676258699289116_1759804561_o12596625_1676258889289097_302551089_o

Tämän päivän mäkitreeni antoi hyvää vertailukohtaa sille, että kuluneen viikon aikana on oikeasti menty eteenpäin. Oikeastaan jopa yllätyin, miten paljon paremmin juoksin tänään samassa mäessä, jossa viime viikon lauantaina yritin rämpiä 6x600m mäkivetoharjoitusta. Tänään haastetta lisättiin kahdeksaan vetoon ja edellisviikon myötäinen oli kääntynyt tiukaksi vastatuuleksi. Siitä huolimatta vetojen keskiarvoaika oli neljä sekuntia kovempi kuin viime viikolla, mikä on aika iso parannus yhdessä viikossa. Tietysti yksittäisten päivienkin välillä on eroja, mutta ainakin suunta vaikuttaisi olevan oikea.

12874100_1676258685955784_962081761_o12499588_1676258802622439_1955580678_o

Leirin osalta takana on nyt alkukevennys ja pari hyvää treeniviikkoa. Maanantaina alkaa itselleni se vaikein eli kevyt viikko. Vaatii itsekuria pysyä poissa treenaamasta, mutta kevennys tulee varmasti tarpeeseen. Tämän päivä oli (vaikka en vielä itse olekkaan asiasta täysin tietoinen) varmasti korkea ilmanala huomioiden todella kova rasitus, joten nyt on hyvä vaihe antaa kropalle aikaa palautua ja kunnolle mahdollisuus nousta.

11989205_1676258842622435_1519223122_o12675266_1676258835955769_1054023603_o

Tästä on hyvä jatkaa!

– Oona

Päivä korkeuksissa

Vilkaisen kelloa, joka näyttää paria minuuttia vaille aamukuutta. Olo tuntuu riittävän levänneeltä reilun yhdeksän tunnin yöunien jälkeen. Unirytmit ovat aikaeron vuoksi aika aikaisessa, mutta mielestäni ne ovat tällaisena hyvät, enkä näe ainakaan toistaiseksi mitään tarvetta totutella muuhunkaan. Pojat nukkuvat vielä, joten yritän hiippailla pimeässä heitä herättämättä (Nukumme siis samassa huoneessa, koska erillisestä huoneesta saisi maksaa yöltä 50e enemmän. Tulemme kuitenkin hyvin toimeen, joten järjestely passaa kaikille. Oikeastaan on vaan mukavaa, kun on seuraa!). Mittaan lepo- ja ortostaattisen sykkeen, käyn vaaálla, puen päälleni ja hiippailen ulos huoneesta. Pidän sykkeiden ja painon seuraamista tärkeänä poikkeuksellisissa olosuhteissa, jotta ei-toivottujen yllätysten todennäköisyydeltä vältytään. Vaikka tuntemus on se tärkein mittari, on muutakin seurantaa hyvä olla rinnalla.

DSC_0014

Suuntaan ensimmäisenä hotelin alakerran salille tekemään vartin aamuherättelyä crosstrainerilla. Olen kokonaisrasitusta pienentääkseni opiskellut viimeisen puolen vuoden ajan ulos tavasta treenata/verrytellä kolmesti päivässä, mutta ennen kovempia harjoituksia haluan edelleen saada kropan kunnolla käyntiin heti aamusta. Verryttelyn jälkeen kokeilen vielä hiukan triplingejä ja hölkkäilyä ja totean pohkeiden kunnon sellaiseksi, että tänään olisi vihdoin juoksupäivä. Lauantaina juoksin ensimmäisen reippaamman juoksulenkin pitkiin aikoihin, minkä seurauksena pohkeet ottivat aika pahasti itseensä. En siis uskaltanut juosta pariin päivään metriäkään, sillä tiukat pohkeet ja vammat akillesjänteen seudulla ovat aika huono yhdistelmä. Virheistä oppii. Toivottavasti…

DSC_0015

Verryttelyn jälkeen on hyvä siirtyä valmiiksi katetulle hoteliaamiaiselle. Tarjolla ei ole mitään viiden tähden tarjontaa, mutta kyllä jotain syötävää jokaisen tarpeeseen varmasti löytää. Näin suomalaisen juoksijan näkökulmasta oli erittäin positiivinen yllätys, että tarjolla oli kaurapuuroa! Monille paikallisille vohvelit näyttävät maistuvan paremmin, mutta jääpähän meille enemmän ;).  Aamupäivällä edessä olevan kovemman harjoituksen vuoksi tyydyn tänään kevyempään ja helposti sulavaan versioon aamiaisesta. Minulla ei tyypillisesti ole ongelmia aamusyömisen kanssa vaan olen yön jäljiltä nälkäinen ja ruokahalu usein huipussaan. Mikäli edessä ei olisi kovaa treeniä vaan esimerkiksi pyörälenkki, saataisi kyseessä olla päivän tukevin ateriani.

DSC_0018

Aamupalaa sulatellessa huollan pohkeitani  ja olen yhteyksissä kotimaahan. Aikaero on yhdeksän tuntia, joten hajoituksen jälkeen iltaunisimmat valmistautuvat jo nukkumiseen. Yhteydenpito perheeseen, valmentajiin ja kavereihin onkin parasta aloittaa jo aamutuimaan ja mahdollisesti jatkaa treenin jälkeen, jos uutta kerrottavaa ilmenee.

DSC_0017DSC_0019

Vaikka pohkeet ovatkin jo paremmat, niin yritän vielä hiukan aukoa jäljellä olevia jumeja. Teen pumppaavia venytyksiä, pyörittelen golfpalloa jalkapohjien alla ja rullailen lihaksia yhteenteipatuilla tennispalloilla. Lopuksi laitan vielä jalkaan teipin siinä toivossa, että se hiukan keventäisi harjoituksen aiheuttamaa kuomitusta akilleksessa ja sen ympäryskudoksissa. En tiedä, onko teipistä mitään hyötyä, mutta kaikki keinot on otettava käyttöön, jotta jalka nyt varrmasti kestäisi.

DSC_0024_1

Vihdoin, noin kello 10, on sopiva aika aloittaa harjoitus. Koska juoksumäärien kanssa täytyy varoa, siirryn suoritan parinkymmen minuutin alkuverryttelyn crostrainerilla. Tämän jälkeen hölkkäilen vielä kilometrin ennen kahdeksan kilometrin VK-pätkää. Harjoitus kulkee ehkä hiukan lauantaista paremmin, mutta rehellisesti sanoen toivoin parempaa. Tärkeintä on kuitenkin, ettei jalka ärtynyt vaan näyttäisi tosiaan siltä, että se vihdoin on parantunut. Täytyy vain hyväksyä se tosiasia, ettei huippukuntoon pääse yhdellä harjoituksella vaan nyt vaaditaan paljon kärsivällisyyttä sekä kymmenittäin järkeviä ja onnistuneita harjoituksia. Loppuverryttelyssä huomaan pohkeiden olevan taas todella tiukalla. Parin kilometrin köpöttely riittää ”turvallisuussyistä” ja verryttely jatkuu altaan puolella.

IMG_2175

Kovemman treenin kunniaksi suuntaamme kokeneempien leireilijöiden suosittelemaan kiinalaiseen lounasbufeeseen. Parin kilometrin kävelymatkan jälkeen on aikamoinen pettymys havaita paikka suljetuksi. Harmitus kuitenkin laantuu pian, kun saavumme yliopistoravintolaan, joka on aikamoinen ruokaparatiisi. Kymmenen taalan sisäänpääsymaksulla pääsee käsiksi vaihtoehtoihin, joista jaksaa edes maistaa tuskin viidennestäkään. Ruokaa tulikin lastattua hiukan liikaa… Syömme pitkään ja hartaasti. Lopulta kello näyttää lähes kolmea kuin vihdoin palaamme takaisin hotelille.

DSC_0034

Hotelilla saan respasta odotetun pakettilähetyksen. Running Warehousista tilatut piikkarit, joita on Suomessa huomattavasti vaikeampi ja kalliimpi hankkia, ovat vihdoin tulleet. Etenkin suosikkipiikkareitani, Niken Victory Elitejä, olen metsästänyt jo pitkään. Lisäksi tilasin hiukan tuetumaksi kengäksi Niken Matumbot sekä poistomyynnissä olleet Sauconyn maastojuoksupiikkarit. Juoksukengät ovat sellainen asia, missä en tosiaan halua säästellä! Toivottavasti niitä pääsee tällä kaudella myös käyttämään useaan otteeseen…

DSC_0010

Loppu iltapäivä kuluu lepäilyn merkeissä, omia tavaroita siivoillessa, harjoituspäiväkirjaa täytellessä ja muita turhuuksia hoitaessa. Illalla käyn yhdessä Oton kanssa palauttavalla crosstrainer-vesijuoksu-yhdistelmällä, jonka jälkeen on vuorossa illallinen jääkaapin koottujen sekoitusten merkeissä.

dav

Nyt kun olen vihdoin saamassa tämän maratontekstin päätökseen, on kello jo yli iltayhdeksän. Uni alkaa painaa silmäluomia, mutta hiukan lihashuoltoa etenkin pohkeille täytyisi vielä tehdä. Onneksi leirikaverit ovat innokkaita hierojia ja lupasivat yrittää paikata tältä päivältä torstaille siirtyneen hierontani. Pohkeet ovat tiukkana, mutta vähemmän kuin edellisen juoksuharjoituksen jälkeen. Toivo elää vielä, että jalkojen kunto sallii huomiselle suunnitellun palauttavan harjoituksen Alter G -juoksumatolla.

Vaikeuksien kautta voittoon?

Edellisestä kirjoituksesta on vierähtänyt jälleen tovi tai oikeastaan reilut kolme erittäin pitkältä tuntunutta kuukautta. Vain muutama viikko vasemman akillesjänteen tulehduksen parannuttua, sain varovaisesta juoksuharjoittelun aloittamisesta huolimatta samankaltaisen vaivan toiseen jalkaan. Oikea jalka ei missään vaiheessa ollut yhtä kipeä kuin vasen aikanaan oli, mutta vamma sitäkin sitkeämpi. Puolisentoista kuukautta sitten otetut magneettikuvat paljastivat itse akillesjänteen olleen terve, mutta sen ympäryskudos oli syystä tai toisesta tulehdustilassa. Siitä erittäin ärsyttävä vamma, että tulehdusalueen rauhoittaminen on ainut hoito, mutta levostakaan huolimatta kukaan ei voi antaa takuita kestääkö paraneminen muutaman viikon, kuukausia vai vieläkin pidempään.

hdr

Tuttuakin tutumpaa…

Kokonaisuudessaan tulehdus siis vaivasi noin kolmen kuukauden ajan. Alkuun ei oikein tiedetty, mikä oli vikana ja tein turhan paljon korvaavaa harjoittelua sekä jatkuvasti typeriä muutaman kilometrin kokelulenkkejä, jotka vain ylläpitivät tulehdusta.Toisaalta toisessa jalassa syksyllä ollut tulehdus parani kokeilulenkeistä huolimatta… Lyhyet lenkit eivät tehneet millään tapaa kipeää, mutta niiden jälkeen jänteen ympärille kertyi aina tulehdusnestettä, mikä oli selkeä merkki siitä, ettei kaikki ollut kunnossa ja ettei jalka kestäisi lisääntyvää harjoittelua.

Tammikuun puolivälin jälkeen lääkäri tuomitsi minut 6 viikoksi täydelliseen juoksukieltoon. Myös korvaavien kanssa käskettiin varovaisuuteen etenkin jalkojen päällä tapahtuvan liikunnan suhteen. Siitä syystä hiihtohajoittelua on kertynyt tänä vuonna vain kolmen viikon ajan ja ainoastaan vapaalla hiihtotavalla. Kilpailuissakaan minua ei siis ole näkynyt ellei lasketa Finlandia hiihtoa, jonka hiihdin viikko sitten pitkän vauhtikestävyysharjoituksen merkeissä. Parin tunnin reipasvauhtinen hiihto tuskin olisi onnistunut yhtä laadukkaasti ilman pientä kiritystä ja hyvää huoltoa matkanvarrella.

Näin jälkikäteen olen kuitenkin tyytyväinen pidetystä tauosta. Aloitin varovaisen juoksuharjoittelun vajaat pari viikkoa sitten. Viime viikolla kilometrejä kertyi 20 ja tällä viikolla pääsin jo hiukan 30:n paremmalle puolelle. Tulehdusalue on ollut oireeton, mutta juoksuun tottumattomat pohkeet ovat enemmän kuin kovilla. Normaalin juoksun ohessa olen käyttänyt myös kerran tai pari kertaa viikossa kevennysjuoksumattoa (Alter G), joka on mahdollistanut hiukan suuremman juoksun kokonaismäärän.

burst

Alter G. Jenkeissä näitä on joka paikassa, mutta Suomessa valitettavasti vain pari kappaletta, joista itse olen päässyt käyttämään Omaisairaalan mattoa Helsingissä. Tämä kuva kuitenkin Flagstaffista keskiviikon lenkiltä. 40 min 75 % kehon painosta.

Ensimmäisten ongelmattomien juoksukokeilujen jälkeen varasin lennot Yhdysvaltoihin, jossa olen nyt leireillyt tiistaista lähtien. Lähtöaika tosin oli ollut suunnitelmissa jo kuukausia, mutta se oli ehditty jo lähes hylätä vamman pitkittymisen vuoksi. Viime hetkillä kuitenkin päätimme, että juoksut on parempi päästä aloittamaan sulilla alustoilla ja hiukan lämpimämmissä olosuhteissa. Leirikohteena on Flagstaff noin 2100 metrin korkeudessa. Aikaeron ja korkealle tulon vuoksi vaadittava harjoittelun kevennys osui hyvin yhteen jalan kuntoutuksen vaatiman kevennyksen kanssa, minkä vuoksi matkustuksen ajoituksella lyötiin ikään kuin kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Lisäksi se, että rasitus on korkealla suurempaa jo hitaammilla vauhdeilla, on tässä tapauksessa vain hyvä asia. Kunto nimittäin sallisi tällä hetkellä kovemmat vauhdit kuin jalan kanssa on turvallista juosta.

Leiriä on siis takana vajaa viikko ja kaikki on mennyt toistaiseksi hyvin. Juoksun osuus on vain murto-osa kokonaisharjoitusmääristä, mutta tulee (kaiken mennessä hyvin) lisääntymään viikko viikolta. Täällä on loistavat mahdollisuudet korvaavaan harjoitteluun, joten paikka on juuri tilanteeseeni sopiva leirikohde. Suomeen on tarkoitus palata vasta huhtikuun puolivälin paikkeilla ja mikäli jalka kestää, ja harjoittelu menee muutenkin nappiin saatan juosta leirin loppuun pari kilpailua jossakin päin Yhdysvaltoja. En kuitenkaan ota mitään paineita kisakunnosta vaan ylivoimasti tärkein tavoite on nyt saada ehjää harjoittelua! Tällä leirillä voin joko pelastaa tai pilata kesän ja vahvana aikomuksena on toteuttaa vaihtoehdoista ensimmäinen.

IMG_6507Ekat reippaammat juoksuaskeleet pitkiin aikoihin

Juoksukilometrejä on juhannuksen jälkeen koossa saman verran kuin normaalisti yhden kuukauden aikana ja niistäkin lähes kaikki kevyttä hölköttelyä.Siitä huolimatta en suostu vielä tinkimään kesän tavoitteistani. Olen saanut harjoitella terveenä ja uskon olevani fyysisesti suhteellisen hyvässä kunnossa. Nyt tarvitaan vain juoksua. Tässä vaiheessa maltti juoksumäärien ja -vauhtien kanssa on kuitenkin kaiken a ja o, jotta mahdollisuudet ehjään ja onnistuneeseen loppukauteen ovat mahdollisimman suuret.

EM-kisoihin on aikaa vielä neljä kuukautta, jonka aikana ehtii tapahtua paljon. Ei siis turhaa kiirettä!

 

Tervetuloa uudelle kotisivulleni

Kuten moni jo varmasti tietääkin, kirjoittaminen Minttu Hukan kanssa pidettyyn yhteisblogiin ”Oona Kettunen & Minttu Hukka” päättyi jonkin aikaa sitten, kun Minttu julkaisi oman bloginsa. Vanhat jutut ovat kuitenkin yhä kiinnostuneiden luettavissa http://kettunenhukka.blogspot.com/ . Myös minun oli tarkoitus julkaista sivustoni huomattavasti aiemmin, mutta tuntui huonolta idealta julkaista juoksublogi tilanteessa, jossa en voinut juosta.

Sitten vähän siitä, missä mennään nyt. Koska edellisistä kuulumisista vanhan blogin puolella on vierähtänyt jo kuukausia, täytynee palata vähän ajassa taakse päin. Varoituksena, että tarina on pitkä. Lue, jos jaksat 😉

Tänä vuonna juhannusviikonloppu oli kaikkea muuta kuin positiivinen. Kantapääni kipeytyi Euroopan joukkuemestaruuskilpailuissa. Taistelin kuitenkin 5000m kisan loppuun kipuja ja hellettä vastaan, tosin todella surkealla lopputuloksella. Myöhemmin magneettikuvat paljastivat kipujen syyksi kantaluun rasitusmurtuman ja kausi katkesi ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan.

Hetken murehdittuani ja kahden viikon pakkolevon jälkeen, aloin kuitenkin harjoitella hyvällä motivaatiolla. En todellakaan tykkää vesijuoksusta tai pyöräilystä, mutta halu olla paras on korvaavien treenimuotojen tylsyyttä vahvempi. Vamma parani hyvin ja pääsin odotusten mukaisesti aloittamaan juoksuharjoittelun. Tai eipä sitä voinut ehkä juoksemiseksi alussa kutsua. Pitkän tauon jälkeen on aina yllättävän vaikea aloittaa. Hermostus ei toimi, jalat menevät mihin sattuu ja lihaksisto on kovilla jo ennen ensimmäisen minuutin täyttymistä. Ensimmäisen lenkin tunne on ehkä itse koettava ennen kuin sen voi kunnolla ymmärtää.

Olin kuitenkin innoissani. Juoksu vain on jotain, mitä rakastan. Samaa hyvänolon tunnetta en voi muilla lajeilla saavuttaa, mikä onkin ehkä se suurin syy lajivalintaani. Lisäksi valmennusrintamalla tapahtui uudistuksia, kun Jukka Keskisalo tuli mukaan äitini rinnalle. Ja, kun juoksukin kulki päivä päivältä paremmin, olin kaikin puolin hyvillä mielin.

Sitten, vajaat neljä viikkoa juoksuluvasta, tuli se flunssa, joka vain kesti ja kesti. Viikossa oireet kuitenkin helpottivat sille tasolle, että luulin voivani aloittaa kevyen harjoittelun. Se olikin jälkikäteen ajateltuna hyvinkin kohtalokas luulo. Akillesjänne tulehtui heti toisella kevyellä lenkillä ja tyhmyyttäni en ottanut hommaa heti vakavasti vaan vedin pari lenkkiä lisää. Sitten Jukka pisti (onneksi) juoksut seis ennen tulehduksen varsinaista kroonistumista ja kiinnikkeiden muodostumista.

Todennäköisesti kroppa oli taudin jäljiltä vielä tulehdustilassa, jossa myös jänteet ja nivelet olivat tulehdusherkkiä. Muuta syytä en keksi, miksi jänne olisi kipeytynyt niin pienestä. Liika harjoittelu ei ainakaan pakkolevon jälkeen ollut syynä. Tosin liikakin on suhteellinen käsite ja pitäisi suhteuttaa olosuhteisiin. No ainakin opin, että flunssan jälkeen on oltava vieläkin varovaisempi!

Vaikka jännetulehdusta ei missään vaiheessa todettu kroonistuneeksi, ei se ottanut parantuakseen. Vaikka lepuutin jännettä useampaankin otteeseen niin kauan (viikon ja välillä kaksi), että asiantuntijatkin totesivat sen terveeksi, oli jo lyhyenkin lenkin seurauksena uusi ärtyminen. Sitten tuli aika lähteä korkeanpaikan leirille St Moriziin eikä jänne ollut vieläkään kunnossa. Lääkärin arvion mukaan leirin ensimmäiset puolitoista viikkoa pyöräillen ja vesijuosten piti riittää. Ei riittänyt. Aloin olla jo lievästi sanoen epätoivoinen, koska ajan piti olla vammaan ainut tai ainakin paras hoito eikä mitään tapahtunut.

Lopulta, noin kolmen viikon leireilyn jälkeen kokeilin eikä jänne ärtynyt. Ei myöskään seuraavalla lenkillä eikä yhdelläkään sen jälkeen. Juoksutauko (kokeilulenkkejä lukuun ottamatta) venyi lähes kahteen kuukauteen eikä juoksun aloittaminen tosiaan ole taaskaan helppoa. Kun normaaliin tahmeuteen lisätään vielä korkean ilmanalan mukanaan tuomat rasitukset, tuntuu kuin en jaksaisi juosta ollenkaan. Tärkeintä on kuitenkin, että jänne on nyt kunnossa ja että homma menee kokoajan eteen päin.

Palaan huomenna Suomeen. Lähiviikot kertovat paljon siitä, veikö korkeanpaikan leiri kuntoa hyvään vai huonoon suuntaan. Alkuperäisenä tarkoituksena oli testata vielä kerran korkeanpaikanharjoittelua ennen kuin uskallan ottaa riskin ennen kisakautta keväällä. Homma meni vamman vuoksi lievästi sanottuna pieneen, mutta toivottavasti tästä oli nyt edes jotain hyötyä, vaikka juoksut viiteen alle kymmenen kilometrin lenkkiin jäivätkin.

Ei siis ole ollut helppoa. Uusi vamma vasta muutaman viikon juoksuharjoittelun jälkeen oli henkisesti tosi rankka paikka. Kuin veisi tikarin lapselta, mutta vielä paljon pahempi. Positiivisen mielen ylläpito on ollut ajoittain mahdottomuus. En kuitenkaan ole lakannut uskomasta itseeni. Moni muu varmasti on, mutta niin kauan kuin itse uskon mahdollisuuksiini, minulla on motivaatiota yrittää täysillä. Vastoinkäymisiä on ollut viimeaikoina enemmän kuin tarpeeksi mutta kesään on vielä aikaa. Ensi kesänä juoksen kovempaa kuin koskaan. Seuraavana vielä kovempaa ja niin edelleen. Ainakin se on hyvä lähtökohta.

  • Oona
  • WP_20151008_15_39_39_Pro

    Kivat vesijuoksumaisemat…