Juhannus vaan ei ole minua varten. 2014: 40 astetta kuumetta ja Euroopan joukkuemestaruuskilpailujen seuraaminen sohvalta käsin. 2015: Euroopan joukkuemestaruuskilpailut 30 asteen helteessä, katastrofaalinen kisasuoritus, pistävä kipu joka askeleella ja seuraavat juoksuaskeleet kahden kuukauden kuluttua. 2016: Väliinjäävät Kuortaneen eliittikisat ja viimeisen rajanalitusmahdollisuuden myötä karkaava EM-kone.
Jälleen kerran kaikki kaatuu niskaan, kun juoksu alkaa olla vähän sinne päin ja kisavire lähellä. Kaksi hyvää ja itseluottamusta nostanutta treeniä viime viikolla, mutta jälkimmäisen (estetreeni) jälkeen tuntemukset kantapäässä. Eivätkä ne loppujen lopuksi jääneet tuntemuksiksi vaan juoksemisen täysin estäviksi ”puukoniskuiksi”. Diagnoosi on vielä epävarma ja tarkentunee parin viikon sisällä. Tällä hetkellä kuitenkin näyttää, että selviän parin viikon juoksutauolla, mutta tässä tilanteessa helposti pelkää sitä pahinta.
Kaksi viikkoa kuitenkin käytännössä tarkoittaa osaltani taputeltua arvokisakesää. Joidenkin mielestä se oli ehkä taputeltu ilman vammaakin, mutta itselläni ja lähipiirillä oli kyllä tieto, että rajojen alitus olisi ollut realistista, joskaan ei tietysti varmaa. Pettymys on valtava, ajatukset sekaisin ja päällimmäisenä kysymyksenä, miksi taas kävi näin. Tällä hetkellä en voi kuitenkaan kuin lepuuttaa jalkaa, ylläpitää kuntoa vedessä ja toivoa, ettei koko kesä ole ohi. Tarkemman diagnoosin aika on, kun ongelman todellinen laatu selkiytyy…
Oona Kettunen 