Diagnoosista tähän päivään

Edellinen teksti on kirjoitettu pari kuukautta sitten tilanteessa, jossa tuntemattomasta syystä kipuillut kantapää tuntui pilaavan koko kauden. Tilanteessa, jossa kuitenkin uskoin ja toivoin, että kesä tulisi vielä syksyllä. Ei tullut. Uusintakuvassa kipujen syyksi paljastui kantaluun rasitusmurtuma, mikä tarkoitti parin kuukauden juoksutaukoa. Jo toista kertaa parin vuoden sisällä kävi siis niin, että ensimmäisessä magneettikuvassa ei syytä löydetty. Kivun todellisen syyn tietäminen olisi aina tärkeää sekä nopean paranemisen että henkisen asennoitumisen kannalta. Kuten olen jo aiemmin kirjoittanut, epätietoisuus on kaikkein pahinta.

Diagnoosi oli shokki. Sen jälkeen ajatukset ovat harhailleet ja vaihdelleet niin paljon, etten ole halunnut kirjoittaa. Lopputuloksena olisi luultavasti ollut vain teksti, jonka olisin poistanut heti seuraavana päivänä, kun mieli urheilun suhteen olisi muuttunut päinvastaiseksi. Kun kolmas kesä peräjälkeen katkeaa rasitusmurtumaan, ovat päällimmäisenä helposti kysymykset: voinko ylipäätään kestää ehjänä, onko juoksu vain jatkuvaa pään seinään hakkaamista ja pitäisikö yrittää jotain muuta ennen kuin olen liian vanha.

Olen ollut erittäin kilpailuhenkinen lapsesta lähtien. Oli jaksettava syödä enemmän lettuja kuin kukaan muu, ehdittävä kiinnittämään turvavyö ensimmäisenä ja voitettava lautapelit. Koko lautapeleissä ei ylipäätään ollut mitään järkeä, jos niitä pelattiin ”huvikseen” eikä tosissaan voittajaa etsien. Myös juoksu ja siinä kilpaileminen ovat olleet mukana pienestä pitäen. Päiväkoti-iässä minulla oli tapana juosta usein parinsadan metrin mittaista”Väkäkujan lenkkiä” korttelimme ympäri. Äiti, Isä ja Vaari toimivat yleisimpinä kilpakumppaneina, mutta juoksin myös yksin kelloa vastaan. Jos ensimmäinen yritys ei tuonut ennätystä niin ajanottajat saivat odottaa niin kauan, kunnes yritysteni jatkuessa ennätys kirjattiin uusiin lukemiin.

Juuri kilpailuviettini takia vammat ovat olleet erityisen raskaita. Kärsin vammoista koko kesän ja syksyn 2015 sekä tämän vuoden alun. Harjoittelin vammoista huolimatta niin hyvin kuin kesän juoksujen kannalta pystyin. Käytin paljon aikaa ja rahaa mahdollistaakseni mahdollisimman hyvän kesän. Ja, kun maaliskuussa vihdoin sain juosta kivuttomasti, jaksoin uskoa hyvään kesään. Tiesin olevani hyvässä kunnossa ja pystyväni ennätystuloksiin, kun vain saisin riittävästi ehjää juoksuharjoittelua alle. Sain kuitenkin pettyä jo kolmannen kesän peräjälkeen. Olin taas antanut vuoden ajan kaikkeni, jotta voisin katsoa muiden kilpailuja kotisohvalta.

Elokuun 5. päivä sain kontrollikuvista hyviä uutisia, kun luu osoittautui luutuneeksi. Kilpailuvietti oli kesän mittaan kasvanut sietämättömäksi ja päätin osallistua 13.8. kilpailtuun perusmatkan (1,5km uinti, 40km pyöräily ja 10 km juoksu) SM-triathloniin, vaikka tiesin sen itsekin varsin typeräksi ideaksi. Pää kuitenkin tarvitsi rentoutumista ja päätin suorittaa kisan surkeilla treenipohjillani. Maantiepyörää kokeilin ensimmäistä kertaa neljä päivää ennen kilpailua, avovesiuintia ehti kertyä parin lenkin verran ja juoksua juhannuksen jälkeen yhteensä 12 hölkkäkilomeriä kolmeen harjoitukseen jaettuna. Suoritus ei mysrkysäässä ollut uinnin, pyöräilyn ja vaihtojen osalta tosiaankaan sellainen, johon olisin ollut tyytyväinen, mutta oli ihanaa taas kilpailla! Lisäksi kotiin kuljetetut ehjä jalka ja nuorten SM-hopea lämmittivät mieltä.

Kaikenkaikkiaan uudenlaisesta kisakokemuksesta jäi hyvä fiilis, ja vaikka omasta mielestäni suoritus epäonnistui, niin jokaisesta osa-alueesta löytyi ”positiivisiakin” puolia:

1. uinti: en hukkunut uidessani ensimmäistä kertaa aallokossa, vaikka eräs kilpakumppani myönsi kisan jälkeen että oli ollut uintiosuuden aikana huolissaan pärjäämisestäni vaikeissa oloissa.
2. vaihdot: viivyttelin vaihdoissa 2 minuuttia muita kauemmin, mutta saimpahan päälle lämpöisen pitkähihaisen ja vältyin peesiajon tuomalta kolarointiriskiltä jäämällä samaan aikaan vaihtaneesta porukasta selkeästi jälkeen jo ennen pyöräosuutta.
3. pyöräily: en kaatunut, vaikka melkoisen riskin saatoin pariin kertaan aiheuttaa jarruttelemalla märällä tiellä keskellä vauhdikkaimpia alamäkiä ja aiheuttamalla mutkissa tientukon takaatuleville miehille (pahoittelut tästä tunaroinnista kärsineille). Myöskään juomapullo ei päässyt tyhjentymään kesken kisan, kun en tuulisella säällä uskaltanut irroittaa otettani pyörän ohjaustangosta. Kisanaikainen tankkaus jäi siis varsin vähiin.
4. juoksu: vauhti oli parempaa kuin olemattoman juoksuharjoittelun ja edeltäneen uinnin ja pyöräily jälkeen osasin odottaa. Jalka kesti ja juoksusta jäi fiilis, että voisin päästä aloittamaan uutta harjoitukautta varsin hyvässä kunnossa.

Triathlonin jälkeen oli tarkoitus lähteä erittäin varovaisesti juoksuharjoitteluun. Pidin suosiolla kolme välipäivää ja ehdin tehdä yhden 3km juoksuharjoituksen, kunnes ongelmat taas alkoivat. Sairastuin jonkinlaiseen vatsatautiin, joka ei vain ottanut loppuakseen vaan jatkui kahden viikon ajan. Nyt uskon, että tauti on voitettu, mutta jaksaminen harjoittelussa on juuri sitä, mitä sen voi olettaa 2 viikon sairastamisen jälkeen olevan. Onneksi paluu sairastelua edeltäneelle tasolle tapahtuu yleensä suhteellisen nopeasti. Toivon, että nyt tämä 1,5 vuotta sitten aloitettu kehä on suljettu: vatsa, vasen kantaluu, vasen akilles, oikea akilles, oikea kantaluu, vatsa.

Tulevan vuoden suhteen on kaikki vielä auki enkä oikein itsekkään tiedä, mitä haluan. Sisälläni asuva kilpailija ei kuitenkaan ole jatkuvista vastoinkäymistä huolimatta vielä valmis luovuttamaan. Samanaikaisesti olen täysin loppuunpalanut näiden vammojen vuoksi. Siitä syystä varmaa onkin vain, että tulevan vuoden päätavoitteeni on harjoitella ehjänä ja tulokset saavat seurata perässä tai mahdollisesti olla seuraamatta. Käytännössä tämä tulee tarkoittamaan koko tulevan vuoden ajan erittäin maltillisia juoksumääriä sekä monipuolista harjoittelua useita eri kestävyys- ja tukiharjoitusmuotoja hyödyntäen. Aika näyttää, millaiseksi tuleva kausi tarkemmin muodostuu.

• Oona

 

Advertisement