Mikä tekee urheilijan hulluksi?

Pettymykset ja vastoinkäymiset kuuluvat kilpaurheiluun eikä kukaan voi niiltä täysin välttyä. Usein ne saattavat myös opettaa jotain, saada onnistumiset tuntumaan entistäkin paremminlta tai jopa tuoda lisää iloa vamman jälkeiseen  harjoitteluun. Kukaan ei kuitenkaan ole kone, joka kestäisi vastainkäymisiä loputtomiin vaan ennenpitkää ne vievät tilanteeseen, jossa keikutaan jossain hulluuden, masennuksen ja epätoivon välimaastossa.

Yksittäinen vamma on usein urheilijalle iso shokki, etenkin jos se edellyttää pitkää poissaoloa oman urheilulajin parista. Vielä pahemmalta tuntuu, jos vamma tulee ennen kauden päätavoitetta ja kaikki vuoden tai jopa vuosien aikana työ tuntuu valuvan hukkaan. Selkeä syy kivuille ja siihen annettava pitkä paranemisennuste järkyttävät. Pahimmasta olotilasta kuitenkin pääsee yleensä suht helposti yli asettamalla uudet tavoitteet sekä tekemällä suunnitelman, jonka avulla samalta ongelmalta vältytään jatkossa ja uusien tavoitteiden saavuttaminen mahdollistuu.

Joskus ja valitettavan usein käy kuitenkin niin, että vaikka luulee tehneensä parhaansa vammojen välttämiseksi, ei mene pitkäänkään, kun tielle astuu uusia esteitä. Vaikka se epäreilulta tuntuukin, yksi vamma johtaa usein kierteeseen urheilijan varovaisuudesta huolimatta. Kun tämä kierre jatkuu usean, usean vamman verran ja vuodet kuluvat, alkaa urheilijan omakin usko ehjänä pysymisen mahdollisuuksiin olla jo koetuksella. Jos kuitenkin tahtoo vielä yrittää, on tuo usko pystyttävä säilyttämään. On keksittävä yhä uusia tapoja, millä vammakierteestä vihdoin voisi päästä ulos.

Vaikka jatkuvat vammat turhauttavat ja aiheuttavat toistuvaa mielipahaa, on yksi asia, joka tekee niistä vieläkin pahempia: epätietoisuus. Epätietoisuus, joka estää asettamasta uusia tavoitteita ja laatimasta uusia suunnitelmia. Epätietoisuus, jonka vuoksi urheilija ei voi käyttää tärkeimpiä selviytymiskeinojaan vastoinkäymisten lyömiseksi henkisellä tasolla. Ilman selkeää syytä kivuille on mahdotonta saada selkeää paranemisennustetta ja sitä kautta erittäin vaikea tähdätä yhtään mihinkään.

Olen ollut 2,5 vuotta jatkuvassa vammakierteessä. Kevään 2014 jälkeen olen voinut harjoitella normaalisti yhteenlaskien noin puolen vuoden ajan. Kaikki muu harjoittelu on ollut joko täysin korvaavien parissa tai juoksun sisäänajoa tehden kuitenkin enimmäkseen korvaavia. Takanani on vaikein vuosi ikinä, mutta siltikään en ole kertaakaan ollut henkisesti niin kovilla kuin nyt. Kaikki murtui taas juuri, kun luulin löytäneeni keinot pysyä ehjänä ja kaikista vaikeuksista huolimatta pääsin vireeseen, jolla uskoin EM- ja Olympiarajan vielä murtuvan ajallaan. Koskaan en päässyt tuota virettä näyttämään.

Nyt tilanne on kuitenkin erilainen. Minulla ei magneettikuvan mukaan pitäisi olla mitään vakavaa. Ensimmäisen diagnoosin mukaan juoksemisen Kuortaneen eliittikisoissa piti olla mahdollista. Ei ollut. Suuntaisin katseeni Kalevan kisoihin ja koviin tuloksiin loppukaudesta. Toisen diagnoosin mukaan juoksemisen pitäisi olla nyt mahdollista. Ei ole, vaikka tilanne onkin edistynyt. Minulla ei ole varmaa tietoa, mistä tuntemukset tulevat ja kuinka niihin pitäisi suhtautua. Aika Kalevan kisoihin hupenee ja juoksutauko pitenee, minkä vuoksi paluu muuttuu yhä vaikeammaksi. Eikä ole muuta vaihtoehtoa kuin edetä päivä kerrallaan ja toivoa seuraavasta päivästä tätä päivää parempaa. Samanaikaisesti pitäisi tasapainoilla kuntoa ylläpitävän harjoittelun ja nopeimman mahdollisen toipumisen välillä tietämättä, missä raja menee. Pidemmän päälle on rankkaa elää epätietoisuudessa, jossa et edes tiedä, mitä tehdä tavoitteidesi eteen tai ylipäätään, mihin ne kannattaisi asettaa. Tietenkin tärkeimmät tavoitteet ovat vielä kaukana edessä, mutta matka kohti niitä vain on turhan kivinen.

Tätä tekstiä kirjoitan varsin ristiriitaisin tuntein. Olen tehnyt ensimmäisen kovemman harjoituksen Alter G -kevennysjuoksumatolla, ja vaikka se ei lähimainkaan vastaakaan oikeaa juoksua, on kropassa euforian tunne, jonka kaltaista en kolmeen viikkoon ole tuntenut. Samaan aikaan katson kotisohvalla hammasta purren, kun kauden pääkilpailu pyörii ilman minua.

Miten harjoitella juoksematta? Mitä kevennysjuoksu aiheuttaa? Milloin voin taas juosta? Ehdinkö vielä tällä kaudella kuntoon? Kukaan ei tiedä vastausta, mutta päivän Alter G ja sen aiheuttamien tuntemusten vähäisyys aiempiin kokeiluihin verrattuna antoi uskoa. Haaveet ruotsinkaadosta ennätyskunnossa elävät vielä. Päivä kerrallaan, seuraavaa odotellen.

”Urheilu on maailman tärkein ei niin tärkeä asia”. Onneksi asiat urheilun ulkopuolella ovat hyvin ja lähipiiri vahvasti tukena. Kiitos ja anteeksi heille, tiedän että minussa on nyt kestettävää…

Oona

8 thoughts on “Mikä tekee urheilijan hulluksi?

  1. Ei todellakaanyt ole helppoa. Ihan hanurista että vammat on kiusana. Toivottavasti suunta kääntyy ylöspäin ja saat ponnisteluillesi palkinnon.

    Tykkää

  2. Urheilusta, varsinkin juoksusta, on tullut pakkomielle. Koitahan Oona keksiä välillä jotain ihan muuta puuhaa.

    Tykkää

  3. Rehellinen ja rohkea kirjoitus Oona! Koska olet erittäin hyvä kirjoittaja, sekä tunteittesi ja tilanteesi analysoija, niin uskon siitä olevan apua tällaiseenkin tilanteeseen. Terveisin: Matti Halmeaho

    Tykkää

  4. Heti alkuun täällä kommentoi kaksi fania, toinen isolla kirjaimella ja minä maanmatonen pienellä. No asiaan; surullista luettavaa tuo tekstisi on. Lahjakkuutta ja motivaatiota Sinulla on yllinkyllin, mutta joku asia ei ole nyt kohdallaan. Tilanne on tosin sama hyvin monella kestävyysjuoksijalla, vammoja on lähes kaikilla. Parhaiten näyttää pärjäävän se kuka pysyy ehjänä, se on tärkein fyysinen ominaisuus. Tuntuu kurjalta ajatella, että olet järjestänyt elämäsi urheilun ehdoilla ja vuosi toisensa jälkeen kääntyy pahaan mieleen ja pettymykseen. Sinuun ei sinänsä liity tämä EM Amsterdam, mutta paha mieli tuli myös näiden edustusurheilijoiden (Sandra, Johanna ja Camilla) puolesta julkisen vähättelyn ja arvostelun johdosta. Jokainen, joka on koskaan tavoitteellisesti juoksua harrastanut tietää sen, minkä valtavan työn takana on se, että pääsee kisoihin. Kestävyysjuoksu on yleisurheilulajeista se, joka ehdottomasti vaatii kaikkein eniten työtä, sinnikkyyttä, periksiantamattomuutta, harjoittelua… no kyllä sinä Oona tämän tiedät. Joka tapauksessa hyvää kesän jatkoa, kerrohan taas kuulumisistasi kun jotain kerrottavaa on. Pidetään se Tampereen maaottelu kuitenkin vielä tavoitteena!

    Tykkää

  5. Kestävyyslajit ja erityisesti juoksu ovat vaikeita.

    Jo se, että harrastat tai kilpailet sellaisessa kertoo jo paljon luonteestasi ja sen ongelmista. Se vaatii tiettyä sinnikkyyttä ja päättäväisyyttä, välinpitämättömyyttä hyvinvoinnistasi tai jotain sinulta. Kykyä puskea läpi huonon olon ja terveiden kipujen suorituksessa, selviytyä voittajana maaliin. Ja usein teemme virheitä, kun tulkitsemme näitä kipuja vaikka olisimme kuinka kokeneita. Ja saamme rasitusvammoja.

    Voin yhtyä mielipiteeseesi täysin sydämin omasta omasta kokemuksestani, että juuri tuo epätietoisuus on kaikkei pahinta. Kun tiedät missä on vika, milloin paranet ja mitä voit tehdä, voit käsitellä sen ja laatia suunnitelmia. Edetä, valmistautua ja rauhoittua. Mutta jos et sitä tiedä, olet jatkuvassa epätietoisuuden tilassa… se kuluttaa ihmistä. Tunnet jatkuvan suorastaan pakonomaisen tarpeen liikkua, mutta samaan aikaan tunnet toisen tarpeen vain lepuuttaa kehoasi ja vammaasi. Mitä minun pitäisi tehdä? Antaa vamman levätä? Vai valmistaa ja vahvistaa kehoa tuleviin koitoksiin? Kumpi auttaa? Mutta kaikkein tärkeimpänä: Miten saavutan tasapainon? Tasapainon, jossa kehoni paranee ja samaan aikaan olen itse tyytyväinen, olen henkisesti tasapainossa. Hyvällä kropalla ei tee mitään ilman tervettä päätä.

    Tuo yksikin kommentti juoksun pakkomielteisyydestä on toivottavasti hyvässä uskossa tehty, mutta se väheksyy silt toista. On piittaamattomuutta toisesta ja tämän hyvinvoinnista sanoa noin, ei halua ymmärtää ja käsitellä hänen tilannettaan. Minua ärsytti, kun luin taas yhden kommentin jossa voivoteltiin Suomen kestävyysjuoksun tilaa. Ihan kuin tuo nyt auttaisi! Urheilijoilla, joilla on vammoja, on muutenkin jo hyvin vaikeaa. On keskittyttävä toipumiseen ja yritettävä päästä yli masennuksesta vammasta ja itsesyytöksistä, kun typeryyttään ajoi itsensä tuohon tilaan. Täyttä paskaa tuollainen valitus, kaikki me parhaamme teemme ja haluamme vain toetuttaa itseämme ja nauttia. Tee itse paremmin jos kiinnostaa. Eivät ne minua koske, urheilen omalla tasollani opiskelun ja työn lomassa, enkä haikaile voitoista isoimmilla kentillä, mutta silti.

    Yitän aina kehittää itseäni, puskea kohti uusia tasoja, enkä usein ole riittävän tyytyväinen tämänhetkisiin suorituksiin. Aina voi olla parempi. Moni sanookin ettei silloin voi olla koskaan onnellinen ja että se typerää. Ehkä niin, mutta ilman tavoitteita olen kaikkein murheellisen. Kun tätä tekee enemmän oppii ottamaan ilon paremmin irti nykyisestäkin tilasta, on vammoista edes jotain hyötyä siis, tähän ne kasvattavat.

    En aina ole kaikkein positiivisin ihminen, muuta olen hyvin päättäväinen. Suorastaan iditoottimaisen jääräpäinen. 😀 Ja en koskaan luovuta. Kolem kuukautta sitten reisiluun pään rasitusmurtumani lonkassa todettiin ja nyt alkaa vihdoin näkyä valoa tunnelin päässä. Uskomatonta kuinka ihanalta kuntopyörä voi tuntua! Voisi sitä toki uidakin, muuta uinti on… öh aika ikävää touhua näin kauniisti sanottuna. Uskon vahvasti siihen, että kun riittävän ankarastityöskentelemme, lopussa kiitos seisoo. Kaikki vaiva, jonka olen nähnyt, tuottaa nyt ja vielä tulosta, palaan vielä aivan yhtä hyvänä kuin ennen. Ja niin teet sinäkin. Ja vaikka näin ei kävisi, niin kunhan seisoimme päätöstemme takana ja olimme itseemme tyytyväisiä, olemme voittajia lopussa.

    Onneksi meillä on ystäviä ja perhe tukena vaikeissa tilanteissa, kannattelemassa kun emme sitä aina itse jaksa. Itse tykkään myös katsella ja lukea inspiroivia tarinoita, American Ninja Warrior tv-ohjelma netistä on suosikkejani. XD Ja onneksi meillä on kohtalotovereita auttamassa ja jakamassa huolta ja iloa samassa tilanteessa.

    Pikaista paranemista ja voimia tilanteeseesi!

    Tykkää

  6. Ihmeellinen uskonnollis-psyykkinen määrän keräys suhde juoksuun ei tuota hyvää tulosta.

    Suurin osa suomalaisista nuorista naisjuoksijoista ei ole koskaan saavuttanut potentiaaliaan ennen hajoamistaan.

    Olisit vain pitänyt vaikka vuoden totaalitauon juoksusta ensimmäisen ison vamman tultua ja sitten aloittanut alusta. Olisit voinut muuttaa vaikka ulkomaiden lämpöön niin olisi ollut muuta ajateltavaa.

    Ongelma on kun olet jäänyt koukkuun menestymisen tunteeseen ja haluat sitä hetimiten lisää ja sitten harjoittelet jalat soirossa. Kilpailuissa menestyy ne jotka ovat tehneet vähiten korvaavia.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s