Ihan mahtavaa taas kisata! Mahtavaa, vaikka kovatehoinen juoksu ei tuntunut vielä hyvältä. Mahtavaa, vaikka jännitin varmaan yhtä paljon kuin 14-vuotias Oona kahdeksan vuotta sitten Vammalan SM-maastoissa. Mahtavaa, vaikka joutui istumaan tuntitolkulla autossa vajaan vartin juoksun takia. Mahtavaa, vaikka maastojuoksu ei todellakaan kuulu vahvuuksiini. Mahtavaa, että voitin, mutta mahtavaa se olisi ollut ilmankin sitä. Olen kaivannut tätä niin paljon. Juoksu ja kilpailut ovat kaksi asiaa, joista nautin, joita rakastan ja joita ilman puuttuu jotakin oleellista.
Kuten jo mainitsinkin, on kisavauhtisessa juoksussa vielä hakemista. Peruslenkillä tuntuu hyvältä ja vauhtikestävyyskin kulkee kohtuullisesti, mutta siihen se kulku sitten loppuukin. Mutta niinhän se toimii, että juoksu kehittyy niillä vauhdeilla, joilla treenataan eikä pitkien vammojen jälkeen vain voi suoraan hypätä kilpailuun valmistaviin treeneihin. Nyt alkaa kuitenkin pikkuhiljaan olla aika siirtyä kovempiin rataharjoituksiin, joiden myötä uskon vauhtien nousevan nopeasti. Siinä mielessä tilanne kuitenkin on positiivinen, että pohja, jonka päälle rakentaa, tuntuu melko vahvalta eikä suorituskykykään toivottoman kaukana tavoitteistani, vaikka paljon työtä onkin vielä tehtävänä.
Toukokuun loppu jatkuu siis enenevissä määrin rataharjoitusten merkeissä. Tulevat viikot määrittelevät pitkälti myös alkukesän kisakalenteria ja kilpailukauden avaus selkeytynee tämän viikon treenien myötä. Jotta Suomen kovatasoiseen estejoukkueeseen mahtuu, on kovaa pystyttävä juoksemaan jo ennen juhannusta. Siksi myös startteja on pakko alkaa saamaan alle viimeistään touko-kesäkuun vaihteessa, mitä ei yhtään helpota olematon estekisatarjonta Suomen tai edes Pohjoismaiden alueella. Kivahan se tietysti olisi startata ratakausi jo saman tien, mutta aika ennen arvokisanäyttöjä alkaa olla jo niin vähissä, että jokainen harjoitus ja kilpailu matkustuksineen on mietittävä huolella. Ja tietysti tarkkana saa olla jalkojenkin kanssa…
- Oona
Oona Kettunen 